Al Gore
| Al Gore | |
|---|---|
 Al Gore vuonna 1994 | |
| Yhdysvaltain 45. varapresidentti | |
| 20. tammikuuta 1993 – 20. tammikuuta 2001 | |
| Presidentti | Bill Clinton |
| Edeltäjä | Dan Quayle |
| Seuraaja | Dick Cheney |
| Yhdysvaltain senaattori Tennesseestä | |
| 3. tammikuuta 1985 – 2. tammikuuta 1993 | |
| Edeltäjä | Howard Baker |
| Seuraaja | Harlan Mathews |
| Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Tennesseen 6. vaalipiiristä | |
| 3. tammikuuta 1983 – 3. tammikuuta 1985 | |
| Edeltäjä | Robin Beard |
| Seuraaja | Bart Gordon |
| Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Tennesseen 4. vaalipiiristä | |
| 3. tammikuuta 1977 – 3. tammikuuta 1983 | |
| Edeltäjä | Joe L. Evins |
| Seuraaja | Jim Cooper |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 31. maaliskuuta 1948 (ikä 76) Washington, D.C., Yhdysvallat |
| Kansalaisuus |  yhdysvaltalainen |
| Asuinpaikka | Washington, D.C. |
| Ammatti | kirjoittaja, poliitikko, ympäristöaktivisti |
| Puoliso | Tipper Gore (aviol. 1970, asumusero 2010) |
| Lapset | Karenna, s. 1973; Kristin, s.1977; Sarah, s. 1979; Albert 3rd, s. 1982. |
| Tiedot | |
| Puolue | Demokraatit |
| Koulutus | B.A. (hallinto) |
| Tutkinnot | Harvardin yliopisto (BA 1969) Vanderbiltin yliopisto (1971–1971, 1974–1976) |
| Uskonto | baptisti |
| Kunnianosoitukset |  Nobelin rauhanpalkinto (2007) |
 Nimikirjoitus | |
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) | Yhdysvallat |
| Puolustushaara | maavoimat |
| Palvelusvuodet | 1969–1971 |
| Sotilasarvo | sotamies reportteri |
| Joukkoyksikkö | 20th Engineer Brigade |
| Taistelut ja sodat | Vietnamin sota |
| Aiheesta muualla | |
| www.algore.com | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Albert Arnold ”Al” Gore Jr. (s. 31. maaliskuuta 1948 Washington, D.C.) on yhdysvaltalainen poliitikko, joka oli Yhdysvaltain varapresidenttinä vuosina 1993–2001 ja demokraattisen puolueen presidenttiehdokas vuoden 2000 vaaleissa. Gore sai koko maassa noin puoli miljoonaa ääntä enemmän kuin vastaehdokkaansa George W. Bush, mutta enemmistövaalityyppisen vaalijärjestelmän takia Gore hävisi vaalit. Gorelle myönnettiin vuonna 2007 Nobelin rauhanpalkinto hänen ilmastonmuutoskysymyksen parissa tekemästään työstä.[1]
Tausta ja yksityiselämä
Gore syntyi poliitikkoperheeseen Washingtonissa: Hänen isänsä, Albert Gore, Sr., oli pitkäaikainen senaattori Tennesseen osavaltiosta. Al Gore asui lukukausien ajan vanhempiensa kanssa Washingtonissa ja kävi poikakoulua St. Albans Episcopal School. Lomat hän vietti perheen maatilalla Tennesseessä.[2]
Gore Jr. valmistui Harvardin yliopistosta 1969. Hän värväytyi armeijaan ja toimi Vietnamin sodassa armeijan rintamareportterina 1969-1971. Palattuaan kotimaahan hän työskenteli toimittajana Tennesseessä ja opiskeli työn ohella filosofiaa ja oikeustiedettä Vanderbiltin yliopistossa.[1]
Gorella on neljä lasta avioliitostaan Tipper Goren kanssa. Pari ilmoitti asumuserostaan 40 vuoden avioliiton jälkeen vuonna 2010. Gore on seurustellut ympäristöaktivisti Elizabeth Keadlen kanssa vuodesta 2012 alkaen.[3]
Siirtyminen politiikkaan
Vietnamista palattuaan Gore oli jatkanut opiskeluitaan vaikka ei suorittanut jatkotutkintoja. Hän sanoi että ei ollut kiinnostunut politiikasta. Hän kuitenkin päätti pyrkiä kongressin alahuoneen jäseneksi Tennesseestä, isänsä kotivaltiosta, kun hänen isänsä seuraaja alahuoneessa jäi eläkkeelle 1976. 28-vuotias Gore asettui ehdokkaaksi ja sai 94% äänistä. Äänestäjät tunnistivat hänen nimensä. Gore tuli uudelleenvalituksi kolme kertaa.[2] Alahuoneessa hän käsitteli pääasiassa liittovaltion asevoimien sekä liikenne-, kauppa- ja tiedeministeriön budjetteja säätäen muun muassa ARPANETin rahoitusta. Vuonna 2000 käyty keskustelu siitä, onko Gore sanonut "luoneensa internetin" liittyy tuonaikaiseen päätöksentekoon.[4]
Harvat olivat yllättyneitä Tennesseessä Goren pyrkimyksistä päästä kongressin ylähuoneeseen, mutta varhainen ajankohta ensimmäiselle senaattorikampanjalle oli melko odottamaton: Goren pyrkiessä ja päästessä senaattoriksi Tennesseestä 1984 hän oli vain 36-vuotias, 20 vuotta silloista senaattorien keski-ikää nuorempi. Vielä suurempi uutispaukku osavaltiossa oli Goren presidenttikampanja vuoden 1988 demokraattien esivaaleissa. Goren etelävaltioiden tukeen perustuva vaalistrategia kuitenkin petti pahan kerran Jesse Jacksonin hajauttaessa etelävaltioiden äänet: demokraatit valitsivat Massachusettsin kuvernöörin Michael Dukakisin presidenttiehdokkaakseen, ja Gore näytti vaipuvan unholaan.
Goren poika jäi auton alle vuonna 1989, ja perhe keskittyi yksityisasioihin muutaman vuoden ajan kunnesi poika toipui pahimman yli.[5] Gore ilmoitti että ei asetu ehdokkaaksi 1992.[2]
Varapresidenttinä
Vuonna 1992 demokraattien esivaalit voitti kuitenkin Arkansasin kuvernööri Bill Clinton. Clinton, jonka kampanja näytti aluksi tuhoon tuomitulta republikaanien ylivoiman edessä, päätti taata itselleen edes kahden osavaltion voiton vaaleissa valitsemalla itselleen varapresidenttiehdokkaan naapuriosavaltiosta. Kun vanhemman presidentti Bushin suosio sitten hiipui, Clinton voitti yllättäen vaalit ja Goresta tuli varapresidentti.
Gore ja Clinton ovat suunnilleen samanikäisiä ja heidän sanotana olevan ideologisesti lähellä toisiaan. Avustajien mukaan Clinton kysyi kaikissa tärkeissä päätöksissä myös Goren mielipidettä. Goren mielenkiinnon kohteina olivat etenkin teknologia- ja ympäristökysymykset. Hänen näkyvin tehtävänsä oli keskushallinnon uudistaminen.[2]
Asiantuntemuksen kääntöpuoli oli Goren kyvyttömyys tuoda sanottavansa esiin kiinnostavassa muodossa.[6]
Presidenttiehdokkaana
- Pääartikkeli: Yhdysvaltain presidentinvaalit 2000
Goren odotettu vuoden 2000 presidentinvaalikampanja republikaanien ehdokasta, George W. Bushia vastaan koostui epäonnistumisesta toisensa perään: Vaikka hän oli koko kongressiuransa ajan ollut senaatin aktiivisin ympäristönsuojelija, vihreiden ehdokas Ralph Nader hajautti demokraattien äänet; vaikka Gore oli taistellut Vietnamissa 1969 eikä Bush ollut, armeijan edustajat pitivät Gorea heikkona johtajana ja äänestivät lähes yksinomaan Bushia; vaikka vaaliväittelyissä Gore osoittautui pätevemmäksi kuin tiedoiltaan eksyneeltä vaikuttanut Bushlähde?, Gore hävisi ne äänestäjäkunnan pidettyä häntä ylimielisenä. Tästäkin huolimatta Gore sai yli puoli miljoonaa ääntä enemmän kuin päävastustajansa (Albert Gore 51,0 milj. ääntä, 48,4% äänistä; George W. Bush 50,4 milj., 47,9 %; Ralph Nader 2,9 milj, 2,7 %).
Al Goren tappion kuitenkin ratkaisi Yhdysvaltain valitsijamiesjärjestelmän lisäksi vaalien vaa'ankieleksi muodostunut Floridan osavaltio. Virallisten tulosten mukaan Bush voitti Floridassa 537 äänellä, vaikka vaaliepäselvyyksiä epäiltiin. Demokraatit syyttivät tästä Floridan erään piirikunnan sekavia äänestyslippuja, jotka olisivat saaneet Goren kannattajat äänestämään vahingossa arkkikonservatiivi Pat Buchanania, joka sai edellisiin vaaleihin verrattuna valtavasti kasvaneen äänipotin, kun taas republikaanien äänimäärä oli noussut vähän ja demokraattien äänimäärä laskenut merkittävästi.lähde? Lisäksi esitettiin syytöksiä siitä, että suurilta joukoilta mustia äänestäjiä, jotka ovat perinteisiä demokraattien kannattajia, oli viety erilaisista lakiteknisistä syistä äänioikeus ennen vaaleja.lähde? Epäilyksiin vaikutti myös, että Floridan kuvernööri oli osavaltion virallisesti voittaneen ehdokkaan veli, Jeb Bush. Äänten uudelleenlaskenta kuitenkin kiellettiin Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa äänin 5–4. Floridan osavaltion 25 valitsijamiesääntä päätyivät kaikki Bushille ja varsinainen valitsijamieskokous nimesi tämän Yhdysvaltain presidentiksi tammikuusta 2001 alkaen äänin 266–271.
Presidentinvaalien jälkeinen elämä
Gore jätti politiikan vuoden 2000 vaalien jälkeen. Hän työskentelee nykyään konsulttina eri suuryrityksille. Hän on myös kiertänyt ympäri maailmaa puhumassa ilmaston lämpenemisestä ja hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä. Suomessa hän kävi syyskuussa 2006.lähde?
Puheesta on myös tehty dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus (engl. An Inconvenient Truth), jonka ensi-ilta oli 24. toukokuuta 2006. Elokuvan ohjasi Davis Guggenheim ja se voitti kaksi Oscar-palkintoa vuonna 2007, mukaan lukien parhaan dokumenttielokuvan Oscarin.[7] Gore oli myös mukana järjestämässä konserttisarja Live Earthia, jolla kampanjoitiin ilmastonmuutosta vastaan.
Gore oli kehittämässä interaktiivista televisiokanavaa Current TV, joka perustettiin vuonna 2005 ja sai Emmy-palkinnon 2007. Vuonna 2013 Current TV myytiin Al Jazeeralle.[1] Kaupasta seurasi oikeusujuttuja kauppahinnasta, alennuksista ja sopimusrikkomuksista.[8]
Vuonna 2007 Gore julkaisi kirjan The Assault on Reason jossa arvostellaan presidentti Bushin hallintoa. Vuonna 2013 ilmestyi ilmastonmuutoksesta kertova The Future: Six Drivers of Global Change.[1]
Gore kieltäytyi asettumasta Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaaksi 2008.[9] Niin kauan kuin Obama ja Hillary Clinton kilpailivat ehdokkuudesta, Gore ei ottanut julkisesti kantaa kummankaan puolesta, mutta kun Obama oli valittu demokraattien ehdokkaaksi, Gore ilmaisi tukensa tälle.[10]
Ilmastonmuutos ja Nobel-palkinto
Gore sai yhdessä Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2007 "työstään luodakseen ja levittääkseen tietoisuutta ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta ja tämän muutoksen torjuntaan tarvittavien toimien alkuunsaattamisesta".[11] Gore lupasi käyttää osuutensa miljoonan euron palkinnosta ilmastonmuutoksesta tiedottamiseen.[6]
Heti Nobelin saatuaan Gore yritti saada vuoden 2007 Balin ilmastokokouksessa aikaan sitovaa sopimusta aiempaa nopeammalla aikataululla.[12] Gore kommentoi Balilla Yhdysvaltain olevan vastuussa ilmastoneuvotteluiden pattitilanteesta.[13] Gore on ollut toteuttamassa lukuisia muitakin kampanjoita. Aloitteella Why? Why Not? yritetään saada 2000-luvulla syntyneiden ääni kuulumaan Pariisin ilmastokokouksessa 2015.[14]
Al Gore esittää kirjassaan Our choice, a plan to solve the climate crises (2009) ydinvoiman olleen kriisissä viimeiset 30 vuotta. Yhdysvaltoihin ei ole rakennettu yhtään ydinvoimalaa vuodesta 1973. Goren mukaan yhtenä pääsyynä ovat ydinvoiman korkeat kustannukset.[15][16]
Teoksia
- Gore, Al: Maapallo vaakakupissa. (Earth in the balance: Ecology and the human spirit, 1992.) Suomentanut Eeva Simola. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19346-1.
Galleria
-
Presidentti Bill Clinton ja Gore -
Gore vuonna 2010 -
Al ja Tipper Goren häät 19. toukokuuta 1970
Lähteet
- ↑ a b c d Al Gore Encyclopedia Britannica. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ a b c d Candidates 1996 - Al Gore Biography 1996. CNN. Arkistoitu 3.7.2011. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Al Gore not divorced from wife Tipper, confirms relationship with longtime girlfriend NY Daily News. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Krugman P: Al Gore and the Internet NY Times. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ VP Albert Gore US Senate. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ a b Antti Honkamaa, Katriina Mäkelä: Uusi yritys Valkoiseen taloon?. Iltalehti, 2007, nro 13.10..
- ↑ An Inconvenient Truth IMDb. 2023. Viitattu 11.1.2023. (englanniksi)
- ↑ Al Gore Sues Al Jazeera Over TV Deal 15.8.2014. NY Times. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Al Gore Says Don't Count on Him Running for President in 2008 2006. Fox News. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Al Gore backs Obama for president CNN. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Peace 2007 12. lokakuuta 2007. Den Norske Nobelkomite. Viitattu 12. lokakuuta 2007.
- ↑ Gore haluaa uuden ilmastosopimuksen vuonna 2010 YLE 7.12.2007
- ↑ EU uhkaa boikotoida teollisuusmaiden ilmastotapaamista YLE 13.12.2007
- ↑ Al Gore wants to engage Millennials on climate change 22.9.2014. US Today. Viitattu 19.10.2014.
- ↑ Gore, Al.: Our Choice: A Plan to Solve the Climate Crisis, s. 152. Rodale Books, 2009. ISBN 9781594867347.
- ↑ A Review of Al Gore's New Book, Our Choice Daily Kos. Viitattu 19.10.2014.
Aiheesta muualla
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Al Gore.
- Viralliset kotisivut
- New York Times: Al Gore
- Al Gore Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Nobel puhe 2007, Al Gore, Oslo, 10.12.2007 (Arkistoitu – Internet Archive)
- Al Gore - TIME 100 (Arkistoitu – Internet Archive)
Nobelin rauhanpalkinnon saajat
| 1901–1925 | 1901: Dunant, Passy 1902: Ducommun, Gobat 1903: Cremer 1904: Kansainvälisen oikeuden instituutti 1905: Suttner 1906: Roosevelt 1907: Moneta, Renault 1908: Arnoldson, Bajer 1909: Beernaert, Paul Balluet d’Estournelles de Constant 1910: Kansainvälinen Rauhantoimisto 1911: Asser, Fried 1912: Root 1913: La Fontaine 1917: Punainen Risti 1919: Wilson 1920: Bourgeois 1921: Branting, Lange 1922: Nansen 1925: Chamberlain, Dawes |
|---|---|
| 1926–1950 | 1926: Briand, Stresemann 1927: Buisson, Quidde 1929: Kellogg 1930: Söderblom 1931: Addams, Butler 1933: Angell 1934: Henderson 1935: Ossietzky 1936: Lamas 1937: Cecil 1938: Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto 1944: Punainen Risti 1945: Hull 1946: Balch, Mott 1947: Kveekarit 1949: Boyd Orr |
| 1951–1975 | 1950: Bunche 1951: Jouhaux 1952: Schweitzer 1953: Marshall 1954: Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö 1957: Pearson 1958: Pire 1959: Noel‑Baker 1960: Lutuli 1961: Hammarskjöld 1962: Pauling 1963: Punainen Risti 1964: King 1965: Unicef 1968: Cassin 1969: Kansainvälinen työjärjestö 1970: Borlaug 1971: Brandt 1973: Kissinger, Lê 1974: MacBride, Satō 1975: Saharov |
| 1976–2000 | 1976: B. Williams, Corrigan 1977: Amnesty International 1978: Sadat, Begin 1979: Äiti Teresa 1980: Esquivel 1981: YK:n pakolaisapujärjestö 1982: Myrdal, García Robles 1983: Wałęsa 1984: Tutu 1985: Lääkärit ydinsotaa vastaan 1986: Wiesel 1987: Arias 1988: YK:n Rauhanturvaajat 1989: Dalai Lama 1990: Gorbatšov 1991: Suu Kyi 1992: Menchú 1993: Mandela, de Klerk 1994: Arafat, Peres, Rabin 1995: Pugwash-liike, Rotblat 1996: Belo, Ramos Horta 1997: Kampanja maamiinojen kieltämiseksi (ICBL), J. Williams 1998: Hume, Trimble 1999: Lääkärit ilman rajoja 2000: Kim |
| 2001– | 2001: YK, Annan 2002: Carter 2003: Ebadi 2004: Maathai 2005: IAEA, ElBaradei 2006: Yunus, Grameen Bank 2007: Gore, IPCC 2008: Ahtisaari 2009: Obama 2010: Liu 2011: Gbowee, Johnson Sirleaf, Karman 2012: EU 2013: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö 2014: Satyarthi, Yousafzai 2015: Tunisian kansallisen vuoropuhelun kvartetti 2016: Juan Manuel Santos 2017: International Campaign to Abolish Nuclear Weapons 2018: Murad, Mukwege 2019: Abiy 2020: Maailman ruokaohjelma 2021: Ressa, Muratov 2022: Bjaljatski, Memorial, Center for Civil Liberties 2023: Mohammadi |
| ||||||||||||||||||||||||||
