Nobelin rauhanpalkinto

Nobelin rauhanpalkinto on rauhantyöstä jaettava ja yksi viidestä vuosittain jaettavasta Nobel-palkinnosta. Rauhanpalkinnon jakaa Norjan suurkäräjien valitsema Nobel-komitea ja se jaetaan Oslossa.

Valintaprosessi

Esitykset palkintoehdokkaista on jätettävä Nobel-komitealle vuosittain helmikuun alkuun mennessä. Komitea käy ehdokkaat läpi kevään aikana ja kokoaa lyhyen kärkilistan, josta se valitsee palkinnon saajan. Listalla olevia henkilöitä ja tahoja ei paljasteta ja arviot kulloisestakin palkinnon saajasta perustuvat asiantuntijoiden ja vedonlyöjien näkemyksiin. Palkinnon saajien nimet julkistetaan muiden Nobel-palkintojen tavoin lokakuun alkupuolella ja saajat vastaanottavat palkintonsa Oslossa 10. joulukuuta.^[1]

Norjan Nobel-komitea on määritellyt, ketkä saavat tehdä esityksiä palkintoehdokkaista. Näitä ovat esimerkiksi eri maiden hallitusten ja parlamenttien jäsenet, oikeuslaitosten ja yliopistojen edustajat sekä aiemmat rauhanpalkinnon saajat.^[1]

Rauhanpalkinnon arvo oli vuonna 2018 noin 860 000 euroa. Rahasumman lisäksi palkintoon kuuluvat diplomi ja kultainen mitali, jossa on latinankielinen teksti Pro pace et fraternitate, rauhan ja ihmisten veljeyden puolesta.^[2]

Historiaa

Pariisissa asunut palkinnon perustaja, liikemies ja dynamiitin keksijä Alfred Nobel palkkasi vuonna 1876 sihteerikseen böömiläisen kreivittären Bertha Kinskyn. Kinsky ehti tuskin aloittaa sihteerin tointaan, kun hän muutti Wieniin ja avioitui paroni Arthur Gundaccar von Suttnerin kanssa. Vaikka Bertha von Suttner ja Alfred Nobel eivät tämän jälkeen enää koskaan henkilökohtaisesti tavanneet, he pysyivät ystävinä, ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti Nobelin kuolemaan, vuoteen 1896 saakka. Von Suttnerista tuli 1880-luvulla rauhanliikkeen johtava hahmo Itävallassa, ja hänen vaikutuksestaan Nobel päätti säätiöidä varsin suuren, yli 40 miljoonan Ruotsin kruunun arvoisen omaisuutensa, ja määräsi, että säätiön varallisuudesta jaettaisiin vuosittain suuri rahapalkinto ansioituneille rauhanaatteen edistäjille.^[3] Bertha von Suttner sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1905.^[4]

Nobelin kuoleman aikaan Ruotsi ja Norja olivat valtioliitossa, jossa Ruotsin hallitus määräsi liiton ulkopolitiikasta ja Norjan hallitus vain Norjan sisäpolitiikasta. Ei tiedetä, miksi Nobel antoi rauhanpalkinnon jaon norjalaisten tehtäväksi, mutta erään tarinan mukaan se tapahtui, jotta hallitukset eivät manipuloisi rauhanpalkinnon valitsijoita.^[5][6]

Rauhanpalkintoja ei jaettu maailmansotien aikana vuosina 1914–1916 ja 1939–1943. Lisäksi palkinto on jätetty myöntämättä vuosina 1918, 1923, 1924, 1928, 1932, 1948, 1955, 1956, 1966, 1967 ja 1972. Vuonna 1960 jakamatta jätetty rauhanpalkinto annettiin yhdessä vuoden 1961 rauhanpalkinnon kanssa^[7] ja vuoden 1976 rauhanpalkinto yhdessä vuoden 1977 rauhanpalkinnon kanssa.^[8] YK:n rauhanturvajoukot saivat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1988, ja se jaettiin 10. joulukuuta 1988 Oslossa.^[9] Palkintoon oikeutettuja YK:n rauhanturvaajia on maailmassa noin puoli miljoonaa 53 eri maasta; Suomessa palkinnon saajia on noin 20 000 (YK:n rauhanturvatehtävissä 1988 tai sitä ennen palvelleet). Presidentti Martti Ahtisaari sai toistaiseksi ainoan suomalaiselle myönnetyn henkilökohtaisen Nobelin rauhanpalkinnon 2008.^[10]

Järjestöistä Kansainvälinen Punainen Risti on saanut rauhanpalkinnon kolmesti vuosina 1917, 1944 ja 1963 sekä YK:n pakolaiskomissariaatti (UNHCR) kahdesti vuosina 1954 ja 1981. Yhdysvaltalainen kemisti Linus Pauling oli ennen rauhanpalkintoaan (1962) saanut Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1954.^[11] Vuoteen 2014 mennessä Nobelin rauhanpalkinnon oli saanut 15 naista.^[12]

Vuonna 2021 Norjan Nobel-komitealle oli esitetty rauhanpalkinnon saajaksi 329 ehdokasta, joista 234 oli yksityishenkilöitä ja 95 järjestöjä.^[1] Huippuvuonna 2016 ehdokkaita oli 376. Viralliset luettelot palkintoehdokkaista ovat salaisia 50 vuoden ajan.^[2][13]

Ruotsissa ehdotettiin tammikuussa 1939 Saksan johtajaa Adolf Hitleriä rauhanpalkinnon saajaksi.^[14] Ruotsalainen poliitikko E. G. C. Brandt veti kuitenkin myöhemmin ehdotuksensa pois sanoen sen olleen satiiria.^[12]

Myöntämisperusteita

Rauhanpalkinto voidaan muista Nobel-palkinnoista poiketen myöntää myös järjestölle. Palkinto voidaan myöntää jonkin asian hyväksi toimimisesta ilman, että asia on viety päätökseen. Tämä on jälkeenpäin aiheuttanut keskustelua muun muassa vuosina 1973, 1994 ja 2007 palkittujen kohdalla. Vuoden 2009 rauhanpalkinnon myöntäminen Yhdysvaltain presidentin virassa vasta vajaan vuoden olleelle Barack Obamalle herätti kritiikkiä sen vuoksi, että Yhdysvallat kävi samanaikaisesti kahta sotaa. Obaman palkintoa pidettiinkin yleisesti etumaksuna, jonka lunastamiseksi presidentin olisi tehtävä lujasti töitä koko virkakautensa ajan. ^[15]

Varsinkin 1900-luvun alkupuoliskolla Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisperusteina on katsottu olleen enimmäkseen sotien tai muiden konfliktien lopettamiseen tähdänneet rauhanponnistelut.^[16] Uutta avausta merkitsi palkinnon myöntäminen "vihreän vallankumouksen" käynnistäjälle, norjalais-yhdysvaltalaiselle Norman Borlaugille vuonna 1970.^[17] Vuonna 2007 Nobel-komitea halusi osaltaan kiinnittää huomiota ilmastonmuutokseen myöntämällä palkinnon hallitusten väliselle ilmastonmuutospaneelille (IPCC) ja asiaa näkyvästi esillä pitäneelle Yhdysvaltain entiselle varapresidentille Al Gorelle. IPCC:n palkinnosta osa tuli myös Suomeen, sillä sen työhön oli eri tavoin osallistunut parisataa suomalaista. Rauhanpalkinnon vastaanottaneessa IPCC:n valtuuskunnassa oli yhtenä jäsenenä Tilastokeskuksen tilastopäällikkö Riitta Pipatti.^[18]

Kieltäytymisiä ja poissaoloja vastaanottotilaisuudesta

Kahdesti rauhanpalkinnon historiassa kukaan ei ole ollut vastaanottamassa kunnianosoitusta. Natsi-Saksa ei päästänyt vuoden 1935 palkinnon saajaa, natsismin vastustajaa Carl von Ossietzkya vastaanottamaan palkintoaan; samoin Kiina esti vuoden 2010 palkinnon saajan, "valtion vastaisesta toiminnasta" vankeuteen tuomitun toisinajattelijan Liu Xiaobon ja hänen omaistensa pääsyn Osloon. ^[19] Esimerkiksi vuoden 1975 palkinnon saajan, neuvostoliittolaisen ydinfyysikon Andrei Saharovin saaman palkinnon vastaanotti hänen puolisonsa Jelena Bonner^[20], vuonna 1983 palkitun puolalaisen Solidaarisuus-ammattiliiton johtajan Lech Wałęsan palkinnon hänen puolisonsa Danuta Wałęsa^[21] ja vuoden 1991 palkinnon saajan, burmalaisen oppositiojohtajan Aung San Suu Kyin palkinnon otti vastaan hänen poikansa.^[22] Vuonna 1994 yksi Nobel-komitean jäsen erosi vastalauseena Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan, entisenä terroristijohtajana pitämänsä Jasser Arafatin palkitsemiselle.^[23]

Vuoden 1961 rauhanpalkinto myönnettiin YK:n pääsihteerille Dag Hammarskjöldille, jonka saaman palkinnon ottivat vastaan hänen omaisensa. Hammarskjöld oli saanut surmansa lento-onnettomuudessa Rhodesiassa saman vuoden syyskuussa ollessaan selvittämässä Kongon kriisiä.^[24]

Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelija Lê Ðức Thọ, joka sai vuonna 1973 Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Yhdysvaltain ulkoministerin Henry Kissingerin kanssa pyrkimyksistä Vietnamin sodan lopettamiseksi, kieltäytyi vastaanottamasta palkintoaan. Hän sanoi harkitsevansa sen vastaanottamista ”sitten kun Pariisin rauhansopimusta noudatetaan, kun tykit ovat vaienneet ja kun rauha on todella palautettu Etelä-Vietnamiin”.^[25]

Myöhempää arvostelua palkittuja kohtaan

Toimittajat Pentti Laine ja Seppo Oikkonen laativat vuonna 1970 listan ansaituista ja ansaitsemattomista rauhanpalkinnoista. Heidän mukaansa esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoministeri Frank Kellogg ei olisi erityisemmin ansainnut palkintoaan, sillä hänen nimeään kantaneen sopimuksen merkitys jäi vähäiseksi. Toisaalta Laineen ja Oikkosen mukaan esimerkiksi yhdysvaltalainen ydinfyysikko Robert Oppenheimer, brittiläinen filosofi Bertrand Russell, Pohjois-Vietnamin presidentti Ho Tši Minh ja Suomen presidentti Urho Kekkonen jäivät ilman ansaitsemaansa rauhanpalkintoa.^[26]

Kun puolet vuoden 1974 rauhanpalkinnosta myönnettiin Japanin pääministerille Eisaku Satolle, asiasta nousi skandaali, kun paljastui, että japanilaiset poliitikot ja talouselämän vaikuttajat olivat painostaneet Nobel-komiteaa palkinnon myöntämiseksi Satolle. Saton ei myöskään yleisesti katsottu ansainneen palkintoaan. Vaikka Sato oli allekirjoittanut ydinsulkusopimuksen, mihin palkinnon perusteluissa viitattiin, Japani ei ollut vielä syksyllä 1974 ratifioinut sopimusta.^[27]

Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov sai vuoden 1990 rauhanpalkinnon kansainvälisen liennytysprosessin edistämisestä, mutta hänen julkikuvansa sai vakavan kolhun jo alkuvuonna 1991 Baltian maiden itsenäisyysmielisten mielenosoitusten kovaotteisen tukahduttamisen vuoksi.^[28] Burman (nykyisin Myanmar) valtionkansleriksi sittemmin valittua Aung San Suu Kyita on 2010-luvulta lähtien arvosteltu ulkomailla voimakkaasti siitä, ettei hän ole puuttunut maan etnisen vähemmistön rohingyojen kärsimiin vainoihin.^[29]

Etiopian pääministeri Abiy Ahmed sai vuoden 2019 rauhanpalkinnon tunnustuksena rauhan aikaansaamisesta Etiopian ja Eritrean välille. Keskustelu Abiyn saamasta palkinnosta kiihtyi kuitenkin vuotta myöhemmin syksyllä 2020, kun Etiopian pohjoisen Tigrayn maakunnan levottomuuksien pelättiin eskaloituvan koko maan laajuiseksi sisällissodaksi ja pääministeri julisti maahan hätätilan, jonka nojalla armeija sai entistä laajemmat toimivaltuudet ”suojella maan rauhaa ja itsenäisyyttä sekä ylläpitää yleistä järjestystä”.^[30]

Katso myös

• Luettelo Nobelin rauhanpalkinnon saaneista
• Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto

Lähteet

Kirjallisuutta

• Heffermehl, Fredrik S.: Nobelin rauhanpalkinto: Mitä Nobel todella tahtoi. (The Nobel peace prize: What Nobel really wanted, 2010/2011.) Suomentanut Arvi Tamminen. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2011. ISBN 978-952-01-0689-8.

Aiheesta muualla

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nobelin rauhanpalkinto.

• Gunderman, Richard: The curious history of the Nobel Peace Prize The Conversation. 7.10.2016. Viitattu 21.6.2018.