Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka
Euroopan unionin yhteinen maatalouspolitiikka (lyh. YMP tai CAP, engl. Common Agricultural Policy) on Euroopan unionin maataloustukijärjestelmä. CAP:n vuosittainen budjetti on noin 50 miljardia euroa, mikä on lähes puolet Euroopan unionin budjetista.
Historia
Yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteena oli alun perin toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan omavaraisuuden takaaminen ja maatalouden tuottavuuden nostaminen. Yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteet kirjattiin Rooman sopimukseen 1957 (artikla 39). Nämä tavoitteet olivat
1) Maatalouden tuottavuuden parantaminen, ja sen kautta
2) maatalousväestön kohtuullisen elintason turvaaminen,
3) yhteisön jäsenmaiden elintarvikemarkkinoiden vakauttaminen,
4) elintarvikehuollon turvaaminen, sekä
5) kohtuullisten elintarvikehintojen varmistaminen kuluttajille.
Tavoitteiden saavuttamiseksi tuille taattiin viljelijöille tietty perustulo, sekä maksettiin tukea tuotetun sadon mukaan.
1980-luvulle tullessa Länsi-Euroopassa lähes kaikilla maatalouden aloilla pysyvää ylituotantoa, josta osa vietiin vientitukien avulla ulkopuolelle, osa varastoitiin tai tuhottiin EU:ssa. Ylituotanto tuli maksamaan paljon ja sen katsottiin rasittavan ympäristöä ja olevan epäreilu kehittyville maille. Muutosta alettiin hakea Rion ympäristökokouksen (UNCED, Rio de Janeiro, 3–14.6.1992) jälkeen.
1990-luvulla CAP:issa asetettiin tuotantorajoituksia ja ympäristöystävälliseen maanviljelyyn kiinnitettiin enemmän huomiota. Maatalouden lisäksi alettiin tukea elinkeinojen monipuolistamista ja CAP:ille asetettiin budjettikatto, jotta kustannukset eivät nousisi rajatta. Vuonna 2003 yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) uudistuksen yhteydessä tuet irrotettiin tuotannosta ja otettiin käyttöön tilatukijärjestelmä. Tuet maksetaan tuottajille täysin riippumatta siitä, mitä he tuottavat.[1]
Toiminta
Tuotantoa hallitaan kiintiöin. Kiintiöt asetetaan viljelijöille ja niiden ylittämisestä seuraa sakkomaksu. Maakohtaisesti asetetaan kansallinen taattu määrä kullekin jäsenvaltiolle. Sen ylittämisestä rangaistaan tuottajia yhteisvastuullisesti.[2]
Tuotteille määritellään kolme hintaa: tavoitehinta, kynnyshinta ja interventiohinta:
- Tavoitehinta tai perushinta tai ohjehinta on hinta, jolla kaupat arvioidaan tehtävän. Se on lähellä sitä hintaa, joka muodostuisi yhteisön markkinoilla.
- Jos markkinahinta laskee alle interventiohinnan, interventioelin ostaa ja varastoi tuotteet. Käytännössä tuottajat varastoivat tuotteet itse korvausta vastaan. Varastoidut tuotteet voidaan denaturoida, luovuttaa hyväntekeväisyyteen tai Euroopan komissio voi myydä ne.
- Kynnyshinta tai sulkuhinta on pienin hinta, jolla tuontituotteet voidaan myydä.
Tuontia vastaan on määrätty tuontimaksujärjestelmä, jolla varmistetaan, että tuontihinnat eivät ole alhaisemmat kuin yhteisön hinnat. Tuotteita maailmanmarkkinoille vietäessä puolestaan Euroopan unioni maksaa vientitukea, jolla vientihinnat pystytään pitämään maailmanmarkkinahintojen tasolla.
Nimisuojajärjestelmä
- Pääartikkeli: Euroopan unionin nimisuojajärjestelmä elintarvikkeille
CAP:iin kuuluu myös EU:n nimisuojajärjestelmä, jossa on kolme kategoriaa:
- Suojattu alkuperänimitys (SAN, PDO), esimerkiksi puikula, Parman kinkku, Parmigiano Reggiano, Camembert
- Maantieteellisen merkinnän suoja (SMM, PGI), esimerkiksi Aachenin piparkakut ja Ardennien kinkku.
- Aito perinteinen tuote (APT, TSG): karjalanpiirakka, kalakukko, sahti, jamón serrano, Kriek.
Katso myös
Lähteet
- Common Agricultural Policy Explained, Euroopan komissio, 10/2004, ISBN 92-894-8204-4
Viitteet
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
