Philip Johnson
| Philip Johnson | |
|---|---|
 Philip Johnson toimistossaan vuonna 2002. | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 8. heinäkuuta 1906 Cleveland, Ohio |
| Kuollut | 25. tammikuuta 2005 (98 vuotta) |
| Ammatti | arkkitehti |
| Muut tiedot | |
| Merkittävät teokset | Glass House |
| Tunnustukset | Pritzker-palkinto 1979 |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Postmodernismi
Robert Venturi: Vanna Venturi -talo, 1959–1964. Chestnut Hill, Pennsylvania.
Pääartikkelit
Postmoderni filosofia | Postmoderni taide | Postmodernismi (arkkitehtuuri) | Postmoderni kirjallisuus
Aiheet
Dekonstruktio | Kriittinen teoria | Memphis-ryhmä | Oulun koulu
Tekijät
Jean Baudrillard | Pierre Bourdieu | Rosi Braidotti | | Gilles Deleuze | Jacques Derrida | Paul Feyerabend | Michael Graves | Hans Hollein | Philip Johnson | Emmanuel Lévinas | Jean-François Lyotard | Jarmo Mäkilä | Reima Pietilä | Kimmo Sarje | Ettore Sottsass | James Stirling
Philip Cortelyou Johnson (8. heinäkuuta 1906 – 25. tammikuuta 2005) oli yhdysvaltalainen arkkitehti. Hänelle myönnettiin kaikkien aikojen ensimmäinen Pritzker-palkinto 1979.
Johnson syntyi Clevelandissa, Ohiossa, ja valmistui Harvardin yliopistosta 1930[1]. Hän suunnitteli 1940-luvulta lähtien rakennuksia kaikkialle Yhdysvaltoihin sekä myös ulkomaille, muun muassa Puerta de Europan Madridiin.
Johnson oli MoMA:n pääkuraattori vuoteen 1932[2].
Yksi varhaisista arkkitehtuurisesti merkittävistä teoksista on 1949 valmistunut lasiseinäinen talo Glass House Connecticutin New Canaanissa. Arkkitehti suunnitteli sen omaksi asunnokseen.[2]. Sen omistaa nykyisin National Trust for Historic Preservation.
Philip Johnson oli mukana suunnittelemassa muun muassa Seagram Building -pilvenpiirtäjää New Yorkissa.
Yksityiselämä
Philip Johnson kuoli 98-vuotiaana tammikuussa 2005. Hän oli homoseksuaali[3], ja hänen pitkäaikainen elämänkumppaninsa David Whitney kuoli vain muutamia kuukausia hänen jälkeensä.[4]
Vuonna 2018 ilmestyneen elämäkerran mukaan Johnsonista on paljastunut uusia piirteitä ammatillisen taidon lisäksi. Hän teki suunnittelutöitä Donald Trumplle jo 1980-luvulla ja ylisti tämän ominaisuuksia. Mutta jo aiemmin Johnson oli ihaillut Adolf Hitleriä nähtyään tämän puhumassa vuonna 1932. Hän lopetti työn MoMA:ssa ja ryhtyi perustamaan Yhdysvaltoihin natsipuoluetta, joka ei kuitenkaan toteutunut. Ajatuksiaan Johnson kirjoitti rasistisia suuntauksia tukevaan lehteen Social Justice. Hän piti 1930-luvulla yhteyttä Saksan natseihin ja halusi vielä toisen maailmansodan puhjettua rakentaa yhteyksiä saksalaisten ja yhdysvaltalaisten natsien välille. Vuonna 1964 hän nosti kirjoituksessan Hitlerin Rooseveltiä paremmaksi. Johnson itse kielsi natsisympatiansa.[2]
Johnson osasi hyödyntää julkisuutta ja kasvatti siten mainettaan. Kriitikko Martin Filler on arvioinut, että Johnsonin suuren persoonan luoma kupla olisi puhjennut hänen kuolemansa jälkeen.[2]
-
Glass House, New Canaan, Connecticut, 1949. -
Seagram Building, New York, 1958. -
Amon Carter -museo, Fort Worth, 1961. -
550 Madison Avenue (entinen AT&T ja entinen Sony-rakennus), New York, 1984. -
Lipstick Building, 1986. -
Puerta de Europa, Madrid, 1989–96.
Kirjallisuutta
- Frank Lamster, The Man in the Glass House: Philip Johnson, Architect of the Modern Century Little, Brown & Company, 2018
Lähteet
- ↑ Philip Johnson, Philip Johnson: Philip Johnson Papers in The Museum of Modern Art Archives PJohnsonPapers www.moma.org. Viitattu 30.3.2021.
- ↑ a b c d Vesa Sirén: Suuren arkkitehdin tie kulki natsista Donald Trumpin suosikiksi. Helsingin Sanomat, 8.4.2019, s. B 4–5.
- ↑ Glbtq >> Arts >> Architecture. Glbtq.com. Arkistoitu 18.4.2007. Viitattu 18.2.2023. (englanniksi)
- ↑ David Whitney Obituary. Warholstars News. Kesäkuu 2005. Arkistoitu 13.6.2010. Viitattu 18.2.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philip Johnson Wikimedia Commonsissa
Pritzker-palkinnon saajat
1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara
| ||||||||||||||||||||||||||
