Renato Dulbecco
| Renato Dulbecco | |
|---|---|
 Renato Dulbecco n. 1966. | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. helmikuuta 1914 Catanzaro, Italia |
| Kuollut | 20. helmikuuta 2012 (97 vuotta) La Jolla, Kalifornia |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Torinon yliopisto |
| Instituutti | California Institute of Technology, Salk Institute for Biological Studies, London Research Institute |
| Oppilaat | Howard Martin Temin |
| Tutkimusalue | virologia |
| Tunnetut työt | virus- ja syöpätutkimus |
| Palkinnot |  Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (1975), Louisa Gross Horwitz -palkinto (1973)[1], Selman A. Waksman -palkinto (1974)[2] |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Renato Dulbecco (22. helmikuuta 1914 – 20. helmikuuta 2012 La Jolla) oli italialais-yhdysvaltalainen virologi. Hän tutki erityisesti virusten ja syöpäsairauksien välistä yhteyttä ja siitä työstään hänet palkittiin 1975 Nobelin lääketieteen palkinnolla. Dulbeccon tutkimusten ansiosta tutkijat pystyivät ymmärtämään paremmin syöpien taustalla olevia mekanismeja. Lisäksi hän oli ensimmäisiä ihmisen genomia tutkivan projektin ehdottajia.
Nuoruus sekä opiskelu- ja sota-aika
Renato Dulbecco syntyi Catanzarossa 1914. Hänen Leonardo-isänsä oli insinööri ja Maria-äitinsä kotiäiti. Perhe muutti paljon, kunnes he asettuivat Imperiaan, jossa Renato vietti nuoruutensa.[3] Hän oli kiinnostunut nuorena tekniikasta ja rakensi muun muassa äidilleen radion ja toimivan seismografin.[4] Dulbecco pääsi Torinon yliopistoon 16-vuotiaana ja ystävystyi opiskeluaikanaan kahden tulevan Nobel-voittajan, Salvador Lurian ja Rita Levi-Montalcinin, kanssa. Dulbecco valmistui vuonna 1936 lääketieteen tohtoriksi.[5]
Valmistumisensa jälkeen Dulbecco oli seuraavat kuusi vuotta pääsääntöisesti Italian asevoimissa lääkärinä. Hän palveli toisen maailmansodan aikana sekä itä- että länsirintamalla.[3] Dulbecco haavoittui Venäjällä 1942 ja palasi tämän jälkeen kotimaahansa.[5] Toivuttuaan hän ei kuitenkaan palannut asevoimiin vaan piiloutui Torinon lähettyvillä olleeseen kylään, jossa hän hoiti saksalaisia vastaan taistelleita partisaaneja.[6] Saksan antauduttua Dulbecco oli hetken ajan mukana Kansallisen vapautuksen komitean[7] toiminnassa Torinossa ja sodan jälkeen myös Torinon kaupunginvaltuustossa, mutta palasi pian Torinon yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa ja tekemään lääketieteellistä tutkimusta.[4]
Ura
Uran alku
Salvador Luria houkutteli Dulbeccon Indianan Bloomingtonin yliopistoon. Hän liittyi sinne 1947 ja jakoi laboratorion James D. Watsonin kanssa.[4] Dulbecco tutki Indinassa bakteriofageja ja havaitsi, että valkoisella valolla pystyi virvoittamaan ultraviolettisäteilyn takia epäaktivoituneet baketriofagit.[3] Max Delbrück kiinnostui Dulbeccon työstä ja kutsui hänet 1949 California Institute of Technologyyn (Caltech).[6] Caltech oli saanut 100 000 rahan tutkimusta varten, mutta yliopisto tarvitsi jonkun tekemään tutkimusta. Dulbecco liittyi Caltechiin ja työskenteli siellä Marguerite Vogtin kanssa. Hän kehitti menetelmän, jolla pystyi laskemaan soluviljelmästä poliovirusten lukumäärän. Keksintö oli merkittävä askel Albert Sabinin poliorokotteen kehittämisessä.[4]
Nobel-palkittu syöpätutkimus
Dulbeccon kiinnostus suuntasi pian virusten ja syövän väliseen yhteyteen. Vielä 1950-luvulla ei oltu pystytty todistamaan ihmisten syöpien ja virusten välistä yhteyttä, vaikka oli jo löydetty joitain viruksia, jotka aiheuttavat kasvaimia eläimillä.[4] Dulbecco kiinnostui aiheesta oppilaansa Howard Teminin tutkimuksen ansiosta. Dulbecco alkoi 1958 tutkia polyoomavirusta, jonka tiedettiin aiheuttavan syöpää hiirillä. Hän havaitsi, kuinka virus tunkeutuessaan soluun ja liittäessään oman DNA:nsa tumaan muuttaa solun ”tehtaaksi”, joka alkaa tuottaa syöpäsoluja.[3]
Dulbecco siirtyi 1962 Salk-instituuttiin, jossa jatkoi virusten ja syöpien välistä tutkimusta.[4] Hän sai syöpätutkimuksestaan Albert Lasker -palkinnon 1964.[5] Dublecco jätti Salk-instituutin 1972, jolloin hän jatkoi työtään Lontoon Imperial Cancer Fundissa. Lontoossa hän tutki ihmisen rintasyövän syitä. Vuonna 1975 Dulbecco sai syöpätutkimustensa ansiosta Nobelin lääketieteen palkinnon, jonka hän jakoi Teminin ja David Baltimoren kanssa.[3]
Viimeiset vuodet
Dulbecco palasi 1977 Salk-instituuttiin, jossa hän jatkoi vuoteen 1993, jolloin hän jäi eläkkeelle. Hän myös opetti 1977–1981 Kalifornian San Diegon yliopiston lääketieteellisessä koulussa.[3] Dulbecco nimettiin 1988 Salk-instituutin väliaikaiseksi johtajaksi. Pian tämän jälkeen virka vakinaistettiin, ja hän toimi johtajana vuoteen 1992, jolloin hän palasi tutkimustyöhön.[6]
Dulbecco oli 1980-luvun aikana puhunut Human Genome Projectin puolesta, ja jäätyään pois Salk-instituutin johtajan paikalta häntä kysyttiin kehittämään Italian kansallisen tutkimusneuvoston ihmisen genomia tutkivaa projektia.[6] Hän vietti tämän jälkeen puolet ajastaan kotonaan La Jollassa ja Milanossa projektin tiloissa.[3] Projekti kuitenkin lakkautettiin viiden vuoden jälkeen rahojen ja kunnollisten tutkimustilojen puutteeseen.[6]
Yksityiselämä ja kuolema
Dulbecco sai Yhdysvaltain kansalaisuuden vuonna 1953.[6] Hän oli kahdesti naimisissa. Hänen liittonsa Giuseppina Salvon kanssa päättyi eroon, ja vuonna 1963 hän nai Maureen Muirin. Dulbecco sai ensimmäisestä liitostaan tyttären ja pojan ja toisesta tyttären.[5] Dulbecco kuoli luonnollisten syiden takia kotonaan La Jollassa helmikuussa 2012.[6]
Merkitys
Dulbeccon työllä on ollut merkitystä erityisesti syöpä- ja geenitutkimuksessa.[5] Dulbeccon syöpätutkimukset todistivat entisestään syövän ja virusten yhteyttä eläimillä ja näin myös mahdollisesti ihmisillä. Hän osoitti myös sen, että terveiden ja syöpäsolujen ero on genetiikassa. Hänen löydökset antoivat lisätietoja syövän luonteesta ja pohjan muille tutkijoille todistaa ihmisten syöpien ja virusten välistä yhteyttä.[3] Dulbecco oli myös ensimmäisiä tutkijoita, jotka ehdottivat ihmisen genomia tutkivan projektin perustamista. Monet tutkijat pitivät alkuun genomiprojektia liian kalliina ja käytännössä turhana.[6] Dulbecco julkaisi kuitenkin 1986 Nature-lehdessä artikkelin, jossa hän ehdotti genomiprojektia, koska näki sen hyödyn syöpätutkimuksessa.[8]
Lähteet
- Bernstein, Adam: Renato Dulbecco, who won a Nobel for virus research, dies at 97 washingtonpost.com. The Washington Post Company. Viitattu 23.2.2012. (englanniksi)
- Carey, Charles W.: American Scientists. New York: Facts On File, Inc, 2006. ISBN 0-8160-5499-1. Google-kirjat (viitattu 23.2.2012). (englanniksi)
- Gellene, Denis: Renato Dulbecco, 97, Dies; Won Prize for Cancer Study NYTimes.com. 20.2.2012. The New York Times Company. Viitattu 23.2.2012. (englanniksi)
- Maugh, Thomas J.: Renato Dulbecco dies at 97; 1975 Nobel Prize winner in medicine latimes.com. 21.2.2012. Los Angeles: Los Angeles Times. Viitattu 23.2.2012. (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Past Recipients of the Louisa Gross Horwitz Prize Columbia University. Viitattu 23.2.2012. (englanniksi)
- ↑ Selman A. Waksman Award in Microbiology National Academy of Sciences. Arkistoitu 20.4.2012. Viitattu 23.2.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Carey, s. 93–94.
- ↑ a b c d e f Gellene.
- ↑ a b c d e Bernstein, s. 2.
- ↑ a b c d e f g h Maugh.
- ↑ Comitato di Liberazione Nazionale oli saksalaismiehityksen aikana Italian vastarintaliikkeen keskusorganisaatio, jonka muodostivat kristillisdemokraatit, sosialistipuolue, kommunistipuolue, liberaalipuolue, liberaalisosialistit ja sosiaaliliberaalit.
- ↑ Bernstein, s. 1.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Renato Dulbecco Wikimedia Commonsissa
- Nobel-sivuston omaelämäkerta (englanniksi)
- Dulbeccon profiili Salk-instituutin sivuilla (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
