Andrew Huxley
| Andrew Huxley | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. marraskuuta 1917 Hampstead, Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta[1] |
| Kuollut | 30. toukokuuta 2012 (94 vuotta)[2] Grantchester, Cambridge, Yhdistynyt kuningaskunta[3] |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Cambridgen yliopisto |
| Instituutti | Cambridgen yliopisto University College London |
| Tutkimusalue | fysiologia biofysiikka |
| Tunnetut työt | toimintapotentiaalin tutkiminen |
| Palkinnot |  Nobelin lääketieteen palkinto (1963) Copley-mitali (1965)[1] |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Andrew Fielding Huxley (22. marraskuuta 1917 – 30. toukokuuta 2012)[2] oli englantilainen fysiologi ja biofyysikko, joka jakoi vuonna 1963 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon Alan Lloyd Hodgkinin ja John Carew Ecclesin kanssa.[1] Huxley teki pitkän uran Hodgkinin kanssa, ja heidän tutkimuksensa ansiosta toimintapotentiaalia kuvaavaa mallia kutsutaan Hodgkinin–Huxleyn malliksi. Huxley tutki lisäksi urallaan lihasten supistumista ja oli Cambridgen Trinity Collegen johtaja ja Royal Societyn puheenjohtaja.
Nuoruus ja opiskeluaika
Andrew Huxley syntyi 1917 Lontoon Hampsteadissa. Hänen isänsä oli kirjailija Leonard Huxley ja äitinsä Rosalind Bruce. Andrew’n isoisä oli biologi Thomas Henry Huxley, ja hänen velipuoliaan Leonard Huxleyn ensimmäisestä avioliitosta olivat biologi Julian Huxley ja kirjailija Aldous Huxley (Uljas uusi maailma -kirjan kirjoittaja).[1] Andrew Huxley piti kuitenkin velipuoliaan enemmän setinään, sillä hänen ikäeronsa Aldousiin oli 23 vuotta ja Julianiin 30 vuotta.[4]
Koulunsa Huxley kävi University College Schoolissa (1925–1930) ja Westminster Schoolissa (1930–1935). Vuonna 1935 hän aloitti Cambridgen Trinity Collegessa. Huxley oli kiinnostunut tekniikasta, ja Westminster Schoolin opettajansa innoittamana hän suuntautui aluksi fysiikkaan, kemiaan ja matematiikkaan. Näiden lisäksi Huxley valitsi opintoihinsa fysiologiaa, johon hän päätti myöhemmin suuntautua.[1] Huxley sai 1938 alemman korkeakoulututkinnon, ja maisteriksi hän valmistui 1945.[4]
Huxley aloitti jo opiskeluaikana pitkän yhteistyön Alan Lloyd Hodgkinin kanssa. Hodgkin palasi 1939 Trinity Collegeen tutkijaksi, ja hänestä tuli Huxleyn jatko-opintojen opettaja.[2] Huxley seurasi samana vuonna Hodgkinia Plymouthin meribiologian laboratorioon, missä hän tutki kalmareiden aksoneita. Toinen maailmansota pysäytti kuitenkin tutkimukset.[4] Sodan aikana Huxley toimi ensin tutkatutkimuksessa,[2] ja myöhemmin tykkitutkimuksessa.[1]
Ura
Huxley sai 1941 tutkimusapurahan Trinity Collegeen, ja vuonna 1946 hän aloitti lisäksi fysiologian laitoksen opettajana. Huxley työskenteli vuodet 1946–1951 erityisesti Hodgkinin kanssa.[1] Kuudessa vuodessa he onnistuivat löytämään pohjan nykykäsitykselle hermoimpulssien etenemisestä. Tämä löydös johti myös Huxleyn ja Hodgkinin saamaan Nobel-palkintoon, jonka he jakoivat 1963.[2] Toimintapotentiaalia kuvaava mallia alettiinkin kutsua Hodgkinin–Huxleyn malliksi.[5]
Huxley keskittyi vuodesta 1952 alkaen lihaksen supistumisen tutkimiseen.[1] Supistuminen oli vielä tuolloin selittämätön tapahtuma. Tutkimusta varten piti pystyä havainnoimaan yksittäisten lihassäikeiden toimintaa supistumisen aikana. Huxley käsitti, että hän tarvitsisi uudenlaisen mikroskoopin ilmiön tarkkailuun. Hän oli pian sodan jälkeen tehnyt interferenssimikroskoopin suunnitelman, jonka pohjalta hän kehitti ja rakensi omia mikroskooppeja. Niiden avulla hän pystyi tutkimaan lihasten supistumista, ja vuonna 1954 hän esitti teorian liukuvista filamenteista. Samaan aikaan samanlaista teoriaa valmisteli myös Hugh Huxley, joka ei kuitenkaan ollut sukua Andrew Huxleylle.[2]
Huxley valittiin 1955 Royal Societyn jäseneksi, jonka johtokunnassa hän toimi 1960–1962.[1] Cambridgen Huxley jätti 1960, jolloin hänestä tuli University College Londonin fysiologian laitoksen johtaja. Hän osallistui 1961 Britannian ja Neuvostoliiton väliseen professorivaihtoon ja opetti Kiovan yliopistossa. Kuningatar löi hänet ritariksi 1974, ja hänestä tuli 1983 ansioritarikunnan jäsen.[5]
Huxley valittiin 1984 Cambridgen Trinity Collegen johtajaksi. Huxleyn valinta rikkoi pitkän perinteen, jonka perustella tiedemiestä seurasi Trinity Collegen johdossa taiteilija. Alan Lloyd Hodgkin oli ollut Huxleyn edeltäjä. Huxley oli collegen johdossa vuoteen 1990.[5] Hän toimi lisäksi Royal Societyn puheenjohtajana 1980–1985. Puheenjohtajana Huxley esitti 1981 julkilausuman Charles Darwinin evoluutioteorian puolesta, kuten oli tehnyt myös hänen isoisänsä Thomas Henry Huxley vuonna 1860. Huxley myös puolusti Margaret Thatcherin valintaa Royal Societyn jäseneksi tieteen tukijana, vaikka 44 jäsentä oli kirjoittanut nimensä valintaa vastustavaan adressiin.[5]
Perhe ja yksityiselämä
Huxley meni vuonna 1947 naimisiin Jocelyn Richenda Gammell Peasen[1] kanssa. Tämä oli geneetikko Michael Peasen tytär ja Wedgewoodin 1. paronin Josiah Wedgwoodin tyttärentytär. Andrew ja Jocelyn saivat pojan ja viisi tytärtä ja olivat naimisissa Jocelynin kuolemaan asti 2003. Andrew Huxley kuoli 94-vuotiaana toukokuussa 2012.[5]
Merkitys
Huxley muistetaan erityisesti tutkimuksistaan Alan Lloyd Hodgkinin kanssa. He jakoivat Nobel-palkinnon John Carew Ecclesin kanssa. Huxley ja Hodgkin tutkivat sähkön kulkemista hermosolussa, ja Eccles impulssin siirtymistä solusta toiseen. Heidän tutkimuksensa ratkaisivat ongelman, jonka Luigi Galvani oli havainnut jo 1771. Galvani oli sähkön avulla pystynyt liikuttamaan sammakon jalkaa, mutta löytö jätti kysymyksen siitä, miten sähkö kulkee eliössä. Huxley ja Hodgkin esittivät mallin, jossa sähkö kulkee natrium- ja kaliumionien avulla. Hypoteesia tukemaan matemaattisesti taitava Huxley teki laskelmia, jotka tukivat mallia. Ionihypoteesin ansiosta tutkijat pystyivät selittämään anestesian puuduttavaa vaikutusta ja ionikanavien vioista johtuvia sairauksia.[4]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h i j Andrew F. Huxley – Biography Nobelprize.org. Nobel Media AB. Viitattu 5.6.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Tucker, Anthony: Sir Andrew Huxley obituary Guardian.co.uk. 31.5.2012. Viitattu 5.6.2012. (englanniksi)
- ↑ Childs, Martin & Dalyell, Tam: Sir Andrew Huxley: Eminent scientist whose pioneering work earned him a Nobel Prize in 1963 The Independent. 6.6.2012. Viitattu 7.6.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d Gellene, Denis: Andrew Huxley, Nobel-Winning Physiologist, Dies at 94 NYTimes.com. 4.6.2012. Viitattu 5.6.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Sir Andrew Huxley, OM The Telegraph. 1.6.2012. Telegraph Media Group Limited. Viitattu 5.6.2012. (englanniksi)
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Andrew Huxley Wikimedia Commonsissa
- Larry R. Squire (toim.), The Society for Neuroscience: The History of Neuroscience in Autobiography, volume 4, s. 282–318. USA: Elsevier Academic Press, 2004. Andrew F. Huxleyn omaelämäkerta. Teoksen osan verkkoversio (pdf) (viitattu 4.7.2010). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- Celebrating the work of Alan Hodgkin and Andrew Huxley (Alan Hodgkinin ja Andrew Huxleyn koottuja julkaisuja) The Journal of Physiology. 1.5.2012. Lontoo: The Physiological Society. Viitattu 31.5.2012. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
