Alan Lloyd Hodgkin
| Alan Hodgkin | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. helmikuuta 1914 Banbury, Oxfordshire, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Kuollut | 20. joulukuuta 1998 (84 vuotta) Cambridge, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Cambridgen yliopisto |
| Instituutti | Cambridgen yliopisto |
| Tutkimusalue | biofysiikka |
| Palkinnot |  Nobelin lääketieteen palkinto (1963) |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Alan Lloyd Hodgkin (5. helmikuuta 1914 Banbury, Oxfordshire – 20. joulukuuta 1998 Cambridge) oli brittiläinen biofyysikko, jolle myönnettiin vuoden 1963 Nobelin lääketieteen palkinto hermoimpulssin ionimekanismin selvittämisestä.[1]
Ura
Hodgkin opiskeli Trinity Collegessa Cambridgen yliopistossa vuosina 1932–1936. Vuosina 1937–1938 Hodgkin työskenteli New Yorkin Rockefeller-instituutissa Herbert Gasserin laboratoriossa ja oppi preparoimaan kalmarin jättiläisaksoneita Woods Holessa Kenneth Stewart Colen opastuksella. Hodgkin palasi Cambridgeen 1938 ja aloitti yhteistyön oppilaansa Andrew Huxleyn kanssa.[1]
Heinäkuussa 1939 Hodgkin ja Huxley onnistuivat mittaamaan kalmarin jättiläisaksonin solunsisäisen sähköisen potentiaalin hermoimpulssin aikana. Merkittävin havainto oli, että solun sisäpuoli muuttuu hermoimpulssin aikana positiiviseksi ulkopuoleen nähden, kun taas lepotilassa sisäpuoli on negatiivinen. Aiemmin oli luultu, että hermoimpulssin aikana kalvojännite kohoaa vain nollaan mutta ei sen yli. Kokeet tehtiin Plymouthin Meribiologisessa laboratoriossa (engl. Laboratory of the Marine Biological Association) Devonissa.[1][2]
Toisessa maailmansodassa Hodgkin osallistui mikroaaltotaajuudella toimivan lentokonetutkan kehitystyöhön.[1][2]
Sodan jälkeen Hodgkin palasi Cambridgeen tutkimus- ja opetustyön pariin.[1] Hodgkinin, Huxleyn ja Katzin viiden artikkelin sarja Journal of Physiologyssa vuonna 1952 on muodostunut merkkipaaluksi hermofysiologiassa. Artikkeleissa kuvataan malli, jonka mukaan natrium- ja kaliumionit kulkevat hermoimpulssin aikana erillisiä reittejä pitkin solukalvon läpi. Malli ennakoi paitsi erillisten natrium- ja kaliumläpäisevien ionikanavien olemassaolon, myös jänniteherkkien ionikanavien neliosaisen rakenteen. Nämä löydettiin vasta myöhemmin.[2]
Hodgkin sai Nobel-palkinnon vuonna 1963 yhdessä Andrew Huxleyn ja John Ecclesin kanssa.[1] Hodgkin lyötiin ritariksi vuonna 1972 ja kutsuttiin Ansioritarikunnan jäseneksi seuraavana vuonna. Vuosina 1970–1975 Hodgkin oli Royal Societyn puheenjohtaja ja vuosina 1978–1984 Cambridgen Trinity Collegen johtaja.[2]
Vuonna 1970 Hodgkin keskitti huomionsa näköaistin tutkimukseen Denis Baylorin tuotua hänen laboratorioonsa tekniikan, jonka avulla verkkokalvon valoaistinsoluista oli mahdollista tehdä solunsisäisiä mittauksia. Hodgkinin laboratoriossa Cambridgessa vuosina 1970–1988 tehdyt työt muodostivat perustan tietämykselle sauva- ja tappisoluissa tapahtuvasta fototransduktiosta eli valon muuntamisesta sähköisiksi signaaleiksi.[2]
Yksityiselämä
Hodgkin oli vuodesta 1944 alkaen naimisissa Marion Rousin kanssa, joka oli vuonna 1966 Nobelin lääketieteen palkinnon voittaneen patologin Peyton Rousin tytär.[1]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g Nobelprize.org: Alan Lloyd Hodgkin - Biography nobelprize.org. Viitattu 7.7.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Trevor Lamb: Obituary: Alan Hodgkin (1914-98) Nature 397: 112. 14.1.1999. Viitattu 7.7.2010. (englanniksi)
Aiheesta muualla
- Celebrating the work of Alan Hodgkin and Andrew Huxley (Alan Hodgkinin ja Andrew Huxleyn koottuja julkaisuja) The Journal of Physiology. 1.5.2012. Lontoo: The Physiological Society. Arkistoitu 25.5.2012. Viitattu 31.5.2012. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
