Porvarihallitus

 Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.
 Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Osa artikkelisarjaa
Puoluepolitiikka
Poliittinen kirjo
Oikeisto

Keskusta

    • Keskusta-oikeisto
    • Radikaali keskusta
    • Keskusta-vasemmisto

Vasemmisto

Puolueohjelma
Puolueorganisaatio
  • n
  • k
  • m

Porvarihallitus on hallitus, joka muodostuu vain porvarillisista puolueista.

Porvarihallitukset itsenäisessä Suomessa

Suomalaisessa poliittisessa historiassa porvaripuolueilla tarkoitetaan Kansallista Kokoomuspuoluetta, Maalaisliittoa eli nykyistä Suomen Keskustaa, Kansallista Edistyspuoluetta ja Ruotsalaista Kansanpuoluetta. Voidaan katsoa, että porvarihallituksen synty poliittisessa historiassa on edellyttänyt Kokoomuksen mukana oloa, koska esimerkiksi 1920- ja 1930-luvuilla Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP profiloituivat keskustahallituksia muodostaviksi porvarillisiksi "keskustapuolueiksi", jotka pyrkivät yhteistyöhön vasemmiston eli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kanssa. Nämä keskustahallitukset hallitsivat Suomea käytännössä koko 1920-luvun, kunnes 1930-luvulla tuli yleisporvarilliset hallitukset, jotka tarkoittivat porvarillisen keskustahallituksen täydentämistä Kokoomuksella. Näissä yleisporvarillisissa hallituksissa keskustapuolueiden edustajat kuuluivat pääasiassa puolueidensa oikeistosiipiin.

Muita historiassa olleita porvaripuolueita ovat olleet Isänmaallinen Kansanliike, joka edusti eduskunnassa Kokoomuksesta eronnutta radikaalimpaa oikeistoa, sekä Edistyspuolueen kahtia hajoamisesta syntyneet Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto, joiden jälleenyhdistymisestä syntynyt Liberaalinen Kansanpuolue lasketaan myös porvaripuolueeksi. Jos porvaripuolueen kriteerinä on ei-sosialistisuus, myös muista historiallisista hallituspuolueista Suomen Maaseudun Puoluekin kuuluu porvareihin.

Lisäksi porvaripuolueita ovat olleet on vielä Kokoomuksesta ja RKP:stä lohjennut suurimmillaan kahden edustajan Perustuslaillinen Oikeistopuolue sekä Nuorsuomalaisen puolue, mutta niillä ei ole merkitystä porvarihallitusten historiassa, koska ne olivat koko olemassaoloaikansa oppositiossa.

Uusiksi nykyajan porvaripuolueiksi voidaan laskea Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset. Sen sijaan Vihreän liiton sijoittuminen on vaikeampi tarkasteltava.

Suomen tähänastistista hallituksista seuraavissa on ollut mukana sekä Kokoomus että muita ei-sosialistisiksi laskettuja puolueita (Maalaisliitto/Keskusta, RKP, Edistyspuolue, Suomen Kansanpuolue, Liberaalinen Kansanpuolue, Kristillisdemokraatit, Vihreät, Perussuomalaiset ja Sininen tulevaisuus), mutta ei vasemmistoa:

Porvarihallitukset 1920–1930-luvuilla

1920-luku ja keskustahallitukset

1920-luvulla Suomen hallitukset olivat periaatteessa porvarihallituksia, koska ne koostuivat pääasiassa Maalaisliiton ja Kansallisen Edistyspuolueen yhdessä tai yksin muodostamista vähemmistöhallituksista, joihin mukaan otettiin joskus myös Ruotsalainen Kansanpuolue. Näitä hallituksia kuitenkin kutsuttiin porvarihallitusten sijaan "keskustahallituksiksi", koska oikeistoa edustanut Kansallinen Kokoomuspuolue puuttui niistä. Näiden keskustahallitusten politiikan tukena eduskunnassa oli koko ajan oppositiossa yhtä hallitusta lukuun ottamatta oleva SDP, mikä sai Kokoomuksen käytännössä aina vastustamaan näitä hallituksia. Näin ollen 1920-luvun ainoiksi porvarihallituksiksi jäivät Rafael Erichin (15.3 1920 – 9.4 1921), Ingmanin toinen sekä Tulenheimon hallitus (31.5 1924 – 31.12 1925), joita voidaan myös nimittää kokoomushallituksiksi.

Syksyllä 1929 alkoi aktivistien ja porvaripuolueiden oikeistosiipien taholta tulla kovempia vaatimuksia "yleisporvarillisen hallituksen" perustamisesta. Yleisporvarillisella hallituksella tarkoitettiin Kansallisen Kokoomuksen, Maalaisliiton, Edistyspuolueen ja RKP:n yhteishallitusta. Aktivistit ja oikeisto katsoivat muun muassa, että lyhytikäiset SDP:hen nojaavat keskustahallitukset olivat liian heikkoja ja muodostivat uhkan vapaussodan saavutuksille sekä valtakunnan turvallisuudelle. Nämä keskustahallitukset olivat "rämettyneen parlamentarismin" ytimessä. Pitkin 1920-lukua erinäiset järjestöt olivat ajaneet yleisporvarillista hallitusta. Tällaisia olivat esimerkiksi Karjalan kansalaisliitto sekä kenraali Gustaf Mannerheimin ja Svinhufvudin siunauksella perustettu Suomen Suojelusliitto.

Yleisporvarilliset hallitukset ja Lapuan liike

Marraskuun lopulla 1929 Karjalassa ja Savossa pidettiin yleisporvarillista hallitusta vaativia kansalaiskokouksia, mutta tunnetuin näistä tapahtui joulukuussa Etelä-Pohjanmaalla Lapualla, jonka kokouksesta katsotaan kommunisminvastaisen kansanliikkeen Lapuan liikkeen saaneen alkunsa. Jatkuvasti maanviljelijä, jääkäriaktivisti Vihtori Kosolan johdolla radikalisoituvan kansanliikkeen paine kohdistui Kallion III hallitusta vastaan. Lopulta useiden ulkoparlamentaaristen ja poliittisten painostuskeinojen jälkeen presidentti Lauri Kristian Relander nimitti kesäkuussa 1930 Svinhufvudin hallituksen muodostajaksi. Erotessaan heinäkuun alussa Kallion hallitus jätti eduskunnalle ehdotuksen tasavallan suojelulaista, joka olisi antanut poikkeustilassa presidentille laajat valtaoikeudet rajoittaa kansalaisvapauksia, ja viisi ns. "kommunistilakia", jotka lopettaisivat kommunistisen ja äärivasemmistolaisen toiminnan maassa kokonaan.

Kallion hallituksen tilalle tuli yleisporvarillinen Svinhufvudin II hallitus, joka on siinä suhteessa poikkeus Suomen poliittisessa historiassa, etteivät eduskuntaryhmät saaneet osallistua hallitusneuvotteluihin. Sen sijaan Lapuan liikkeellä oli valtaa päättää hallitusohjelman sisällöstä ja ministeristön kokoonpanosta. Hallitukseen tuli lisäksi kolme ammattiministeriä.

Eduskunta kuitenkin äänesti osan kommunistilaeista lepäämään yli vaalien, mikä aiheutti maassa jälleen sisäpoliittista kiristymistä. Lopulta Relander hajotti eduskunnan ja määräsi uudet eduskuntavaalit pidettäviksi 1. – 2. lokakuuta 1930. Porvaripuolueet, erityisesti Kokoomus, joka nosti 14 paikalla paikkalukunsa 42:een, voittivat vaalit ja lokakuun lopulla kommunistilait ja tasavallan suojelulaki hyväksyttiin sellaisinaan. Tosin SDP kasvatti paikkalukemaansa seitsemällä kuuteenkymmeneenkuuteen kommunistien kadotessa puoluekentältä kokonaan.

Lapuan Liike Ry:ksi muuttunut huomattavasti radikalisoitunut Lapuan liike alkoi menettää reilusti kannatustaan saatuaan päätavoitteensa läpi. Kansanliikkeen "imago" kärsi lopullisen kolauksen lapualaismielisten upseerien lokakuussa 1930 toteuttaman K. J. Ståhlbergin kyydityksen jälkeen. Se kuitenkin vielä aktivoitui maaliskuun 1931 presidentinvaaliin ja omalla vaikutuksellaan onnistui keräämään voitokkaasti vielä kerran osittaisen yleisporvarillisen rintaman Svinhufvudin taakse SDP:n, Edistyspuolueen ja RKP:n vähemmistön ehdokasta Ståhlbergiä vastaan. Ajan poliittisten tapojen mukaan uusi presidentti nimitti uuden hallituksen. Tässä tilanteessa se oli pakollistakin, koska pääministeri Svinhufvud siirtyi presidentiksi.

Porvarillinen laillisuus – Sunilan ja Kivimäen hallitukset

Maaliskuun lopulla astui virkaansa uusi Svinhufvudin nimittämä maalaisliittolaisen J. E. Sunilan enemmistöhallitus, joka oli myös luonteeltaan yleisporvarillinen. Näin ollen sisäpoliittisen kriisin jälkeen yhteiskuntajärjestys vakiintui ja palattiin takaisin parlamentaariseen käytäntöön. Lapualaisten syleilivät tavoitteidensa läpisaamisella itsensä kuoliaiksi. Radikalismin kannatusta kavennettiin entisestään myös sillä, että Gustaf Mannerheim palautettiin päivän politiikkaan, kun Svinhufvud nimitti Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sotatilanteessa maan ylipäälliköksi. Suurin osa lapualaismielisistä ja muista porvareista tyytyi tilanteeseen ja katsoi valkoisen Suomen olevan pelastettu. Sen sijaan pienen radikaalin lapualaisvähemmistön mielissä siinsi uudet radikaalimmat tavoitteet, joihin kuului muun muassa sosiaalidemokratian kieltäminen.

Uusi Sunilan hallitus otti tavoitteekseen maan taloudellisen tilanteen kohentamisen sekä laillisuuden, kurin ja järjestyksen palauttamisen. Hallitusohjelmassaan hallitus vaati viimeistenkin "kommunististen virtausten tukahduttamista" ja lain kunnioituksen palauttamista. Se myös vaati vieläkin kommunismin vastustamisen nimissä tapahtuneiden laittomuuksien kitkemistä.

Vaikka Sunilan hallituksen tavoitteet olivat porvarilliset ja maan keskustahallitusten aika näytti olevan ohi, uusi laillisuutta korostava yleisporvarillinen hallitus ajautui kapinamielialassa olevien lapualaisten kanssa vastatusten. Lapuan Liike Ry syytti, ettei hallitus toteuttanut hallitusohjelmansa lupausta kommunismin tukahduttamisesta, koska sosiaalidemokraatit saivat vielä toimia maassa laillisesti. Se myös väitti, että kommunistit toimivat sosiaalidemokraattisten yhdistysten suojissa.

Syksyllä 1931 Sunilan hallitus joutui vaikeuksiin, kun lapualaiset alkoivat naulata maassa kiinni sosiaalidemokraattisia työväentaloja. Varsinainen kriisi alkoi syyskuussa 1931, kun lapualaiset naulasivat jälleen avatuksi määrätyn Lapuan työväentalon umpeen. Lopulta tilanne johti avoimeen kapinaan Mäntsälässä, kun lapualaismieliset suojeluskuntalaiset keskeyttivät puhetilaisuuden Ohkolan työväentalolla. Hallitus toimi nopeasti kapinan tukahduttamiseksi ja määräsi Lapuan Liikkeen johdon pidätettäväksi. Lopulta kapina päättyi heiveröisesti Lapuan Liikkeen osalta ja johti järjestön kieltämiseen tasavallan suojelulain perusteella. Porvarillinen laillisuus osoittautui vahvemmaksi.

Lopulta Sunilan hallitus kaatui 14. joulukuuta 1932 pankkikoron sääntelystä syntyneeseen riitaan. Svinhufvud nimitti porvarillisen enemmistöhallituksen muodostajaksi Sunilan hallituksen oikeusministerin, Edistyspuolueen T. M. Kivimäen. Kokoomus vierasti kuitenkin Kivimäkeä, eikä Maalaisliittokaan ollut innostunut. Lopulta päädyttiin nykyaikana katsottuna eriskummalliseen ratkaisuun: Edistyspuolue ja RKP muodostivat hallituksen, johon tuli lisäksi viisi kokoomuslaista ja kaksi maalaisliittolaista ammattiministeriä. Hallituksen parlamentaarinen pohja oli kapea, vain 32 paikkaa. Näin ollen se oli samaan aikaan yleisporvarillinen, mutta vähemmistön muodostama. Silti Kivimäen hallitus säilyi Suomen poliittisessa historiassa pitkäikäisimpänä aina vuoteen 1987 asti. Hallitus olisi kaatunut nopeasti aiempien hallitusten tyyliin, jollei SDP olisi tukenut sitä katsoessaan, että yleisporvarillinen suuntaus oli maan vakaudelle parempi vaihtoehto kuin vuoden 1930 kaltainen sisäpoliittinen kriisi.

Yleisporvarillinen suuntaus rakoilee

Kivimäen hallitus pysyi pystyssä, mutta porvaririntaman yhtenäisyys alkoi nakertua. Ensimmäinen isku oli jo SDP:n voitto kesän 1933 eduskuntavaaleissa sekä IKL:n ja Kokoomuksen isänmaallisen vaaliliiton kokema paha vaalitappio. SDP sai 12 lisäpaikalla paikkaluvukseen 78. Isänmaallinen vaaliliitto sai 32 paikkaa ja se kävi Kokoomukselle kalliiksi, kun siitä 14 edustajaa erosi muodostaen Isänmaallisen kansanliikkeen eduskuntaryhmän. Näin ollen Kokoomukselle jäi ennätyksellisen pieni eduskuntaryhmä, vain 18 edustajaa. Juho Kusti Paasikiven johdolla Kokoomus pani välinsä poikki entisiin lapualaisiin, jolloin oikeisto jakautui kahtia enemmistöön ja vähemmistöön. Myös Kivimäen hallitus aloitti toimensa Isänmaallista kansanliikettä vastaan ja sääti ensi töikseen painovapauslain muutoksen eli ”kiihotuslain”, jolla estettiin hallitusta ja eduskuntaa loukkaava kirjoittelu. IKL oli sanomalehdissään arvostellut ja hyökännyt kärkevästi hallitusta vastaan. Lisäksi huhtikuussa 1933 oli jo ilmestynyt laki, joka kielsi sotilaallisesti järjestäytyneiden poliittisten yhdistysten perustamisen sekä puolue- ja järjestöunivormujen käytön julkisissa tehtävissä. Huhtikuussa 1934 säädettiin ”puserolaki”, joka kielsi poliittisten pukujen ja puvunosien käytön kokonaan. Tämä kaikki johtui siitä, että IKL marssi eduskunnan istuntoihin mustissa puoluepaidoissaan.

Oikeiston ja porvarikentän rakoilusta kertoi myös Tampereella toukokuussa 1933 tapahtunut ”lippuselkkaus”. Tampereen kaupunki oli kieltänyt liputtamisen Vapaussodan muistopäivänä 16. toukokuuta, mutta sallinut sosiaalidemokraattien liputuksen puoluekokouksen aikana pari viikkoa myöhemmin. Piiripäällikkö Aaro Pajarin johtama suojeluskuntaosasto repi punaiset liput alas saloistaan. Hallitus kielsi punaisten lippujen käytön toistaiseksi ja huhtikuussa 1934 rajoitettiin poliittisten lippujen käyttöä ulkosalla pidetyissä juhlatilaisuuksissa ja mielenosoituksissa.

Yleisporvarillista rintamaa repi myös uudelleen puhjennut kieliriita, joka oli unohtunut vuosiksi 1929–1932, kun Lapuan liike oli jäädyttänyt sen kootessaan kansakuntaa kommunismia ja sosialismia vastaan. Vuosien 1933–1934 aikana Maalaisliitto, IKL ja Kokoomus muodostivat Aitosuomalaisen rintaman, joka otti tavoitteekseen Helsingin yliopiston täydellisen suomalaistamisen. Edistyspuolue ja luonnollisesti RKP muodostivat SDP:n kanssa tälle rintamalle oman oppositionsa. Aitosuomalaiset jarruttivat hallituksen tekemää lakiesitystä tammikuussa 1935, mutta lopulta 1937 se hyväksyttiin sellaisena kuin aitosuomalaiset olivat sitä vastustaneet.

Ulkopolitiikassa, kuten Sunilan hallituskin, Kivimäen hallitus luotti rauhanomaisiin suhteisiin ulkovaltojen kanssa. Suomen oli tarkoitus pysyä puolueettomana ja luottaa mahdollisissa kansainvälisissä ongelmissa Kansainliittoon. Kivimäen hallitus yritti ottaa myös pohjoismaisen yhteistyön hallituksen ulkopoliittiseksi tavoitteeksi, mutta käytännössä tämä julistuksen muodossa esitetty tavoite ei tarkoittanut mitään.

Kivimäen hallitus alkoi vetää viimeisiään helmikuun lopulla 1936, jolloin hallituksella oli eduskunnassa enää tukenaan 11 Edistyspuolueen edustajaa, kun Ruotsalaisen kansanpuolueen ministerit erosivat siitä. Hallituksen parlamentaarinen pohja kutistui heinäkuun 1936 vaalien jälkeen seitsemään kansanedustajaan Edistyspuolueen kärsittyä vaalitappion. SDP sen sijaan kasvatti paikkalukuaan taas aina 83 edustajaan. Kokoomus sai vain kaksi lisäpaikkaa ja se oli vielä kaukana vuoden 1930 paikkamäärästään. IKL söi edelleen Kokoomuksen kannatusta ja se piti 14 paikkaansa.

Syyskuussa 1936 julkisuuteen vuoti Etsivän Keskuspoliisin ”kansanrintamamuistio”, jossa selvitettiin Moskovasta johdetun kansanrintamapolitiikan mahdollisuuksia Suomessa. Muistiossa mainittiin useita kulttuurielämän, hallituksen ja julkisen elämän vaikuttajia. Kivimäki oli halunnut päästä selville, kuinka laajasti kommunistit olivat onnistuneet soluttautumaan viattomilta näyttäviin kansalaisjärjestöihin. SDP suunnitteli tekevänsä välikysymyksen asiasta, mutta hallitus teki luottamuskysymykseksi rikoslain ja sotaväen rikoslain muutokset, joissa olisi säädetty maan- ja sotapetoksesta annettavat kuolemanrangaistukset. Edes hallituspuolue ei kannattanut esitystä, joten esitys hylättiin äänin 94-93 edistyspuolueen kahden kansanedustajan ollessa poissa. Kivimäen hallitus kaatui 7. lokakuuta 1936 oltuaan vallassa 3 vuotta 9 kuukautta ja 21 päivää.

SDP:llä oli haluja kaataa jo heiveröisesti pystyssä ollut hallitus, koska sen välit Maalaisliiton kanssa olivat lämmenneet. Punamullan vuoro ei vielä ollut, koska Svinhufvud ilmoitti Kokoomuksen painostamana, ettei hänen presidenttikaudellaan sosiaalidemokraatit istu hallituksessa. Kokoomus ehdotti Maalaisliitolle laajapohjaista porvarillista enemmistöhallitusta, mutta Maalaisliitto ei ollut innoissaan ajatuksesta.

Lopulta Svinhufvud antoi hallituksen muodostamisen Kyösti Kalliolle. Yleisporvarillisella suuntauksella yritettiin vielä jatkaa ja muodostettiin Kallion IV hallitus, joka oli vahvasti maalaisliittolainen kymmenellä ministerillään. Kokoomuksesta ja Edistyspuolueesta oli kummastakin kaksi ministeriä.

Kevään 1937 presidentinvaaleissa yleisporvarillisuus oli täydellisesti menetetty. Vielä onnistuttiin saamaan IKL:n, Kokoomuksen ja osasta RKP:n edustajista laaja oikeistorintama Svinhufvudin taakse vastaehdokkaina ollessa Ståhlberg, Kallio ja Tanner, mutta lopulta toisella kierroksella Sosiaalidemokraatit, Maalaisliitto ja Edistyspuolue nostivat Kallion presidentiksi. Presidentinvaihdos lopetti täysin yleisporvarillisen suuntauksen ja aloitti punamultapolitiikan ajan. Syntyi Maalaisliiton ja SDP:n punamultahallitus, jossa Edistyspuolueen A. K. Cajanderilla oli pääministerin paikka.

Sotien aika

Vuoden 1937 jälkeen SDP:tä ei enää jätetty pois hallituksesta, joten porvarihallitusten aika loppui. Cajanderin hallituksen seuraajaksi talvisodan sytyttyä tuli Edistyspuolueen Risto Rytin johtama kansallisen yhtenäisyyden hallitus, jossa olivat edustettuina kaikki puolueet Isänmaallista Kansanliikettä lukuun ottamatta. Samalla linjalla jatkoi talvisodan jälkeinen, 27. maaliskuuta 1940 valtaan tullut, Rytin II hallitus. Näissä kummassakin hallituksessa oli johtavina puolueina SDP ja Maalaisliitto.

Rytin presidentiksi valinnan jälkeen tammikuussa 1941 virkaan astui Rangellin hallitus, johon otettiin myös IKL. Näin ollen hallitus koostui kaikkien eduskuntapuolueiden edustajista. Hallituksen porvarillisuus siis lisääntyi, mutta punamullan pohjalla nojautuvasta kaikki puolueet kattavasta enemmistöhallituksesta ei luovuttu. Maaliskuussa 1943 valtaan tulleessa Linkomiehen hallituksessa SDP:n valta kasvoi yhdellä paikalla hallituksen suurimmaksi puolueeksi, ja IKL jätettiin ulkopuolelle. Elokuussa 1944 valtaan tullut Hackzellin hallitus jatkoi samalla linjalla RKP:n yhden paikan vähennystä lukuun ottamatta, mutta lopulta syyskuussa 1944 Castrénin hallituksessa Kokoomuksen paikkaluku jäi yhteen Neuvostoliiton kanssa solmitun rauhan jälkeen.

Sotien jälkeen 1940–1950-luvut

Vasemmiston vallan kasvu ja Kokoomuksen paitsio

Sodan jälkeen syksyllä 1944 Kokoomus muuttui "ulkopoliittisesti kestämättömäksi" ja porvarihallitusten järjestäminen katsottiin mahdottomuudeksi. Paasikiven II hallituksesta Kokoomus jätettiin kokonaan pois vasemmiston kasvattaessa valtaansa. Paasikiven III hallituksessa huhtikuussa 1945 maan johto siirtyi reilusti vasemmalle kommunistien noustua SKDL:n riveissä hallituksen pääpuolueeksi.

Koko 1940-luvun loppupuoliskon ja 1950-luvun alun hallitukset koostuivat punamullasta. Vuoden 1948 jälkeen tuli SDP:n yksipuoluehallitus äärivasemmiston jäädessä hallitusten ulkopuolelle. Kekkosen hallitukset I, II ja III suosivat punamultaa. Kekkonen yritti saada neljännestä hallituksestaan porvarihallitusta heinäkuussa 1953 ratkaistakseen kustannuskriisin. Maalaisliiton ja SDP:n edustamat tuottajajärjestöt olivat ajautuneet niin pahoihin eturistiriitoihin, että maan talous oli kriisissä. Lopulta syntyi Maalaisliiton ja RKP:n vähemmistöhallitus, jota oli täydennetty kolmella ammattiministerillä. Se ei ollut täysi porvarihallitus, koska Kokoomus ei ollut mukana, mutta se oli ensimmäinen ainoastaan porvaripuolueiden muodostama hallitus sitten Kallion IV hallituksen vuonna 1936.

Tuomiojan porvarillinen toimitusministeristö

Syksyllä 1953 kiihtyi Suomen sisäpolitiikassa Kekkosen vastainen kampanja. Kekkosen katsottiin käyttävän liian avonaisesti idänkorttia. Neuvostoliitossa myös arvosteltiin Kekkosta siitä, että tämä käytti idänsuhteita omien valtapyrkimystensä edistämiseen. Presidentti Paasikivikin huolestui siitä, että Neuvostoliitto lupasi Suomelle pitkäaikaista lainaa ja kaupassa länsivaluuttoja, jos Kekkonen pysyisi pääministerinä. Paasikivi pelkäsi Kekkosen lisäävän maan talouden ja siten koko Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta. Näin ollen hän antoi Vapaamielisten liiton (VL) Sakari Tuomiojalle tehtäväksi enemmistöhallituksen luomisen. Vapaamielisten liitto oli syntynyt hajonneen Edistyspuolueen vähemmistösiivestä, jonka johtajana Tuomioja tunnettiin. Tuomiojan hallitus tuli valtaan 17. marraskuuta 1953 ja se oli virallisesti luonteeltaan sitoutumaton toimitusministeristö. Tosiasiassa se oli oikeistosuuntainen ja ensimmäinen täysi porvarihallitus sitten 1930-luvun. Sen muodostivat Vapaamielisten liiton Tuomiojan lisäksi Edistyspuolueen enemmistöstä syntyneen Suomen Kansanpuolueen (SK), Kokoomuksen ja RKP:n edustajat. Tosin RKP:n eduskuntaryhmä ei tunnustanut sen edustajia olevan hallituksessa, joten hallituksen enemmistöluonne muuttui. Maalaisliitto jättäytyi Tuomiojan hallituksen kaavailuista pois jo alkuvaiheessa.

Talouden asiantuntijoista koostuneen hallituksen oli tarkoitus ratkaista kustannuskriisi. Epävirallisesti hallituksen tehtävänä oli myönteisellä talouspolitiikalla kaventaa Kekkosen suosiota ja siten katkaista "Kekkosen kuningasjuoksu". Koska hallitus oli heikolla pohjalla, sen oikeastaan tärkeimmiksi päätöksiksi jäivät säännöstelytalouden purku ja ennenaikaisten vaalien järjestäminen maaliskuussa 1954. Säännöstelytalouden purku nosti kylläkin positiivista suhtautumista porvareihin ja pohjusti Tuomiojan asemaa Kekkosen vastaehdokkaana vuoden 1956 presidentinvaalissa. Porvaripuolueiden tappioksi tämä ei kuitenkaan muodostunut kannatukseksi maaliskuun 1954 eduskuntavaaleissa ja keskustaryhmiin (Maalaisliitto, Kansanpuolue, RKP) nojannut punamultalinja jatkui. Ainoita poikkeuksia olivat Sukselaisen I hallituksen sotkut, joissa välillä hallituksen muodostivat vain Maalaisliitto, Kansanpuolue ja RKP.

Ellei Tuomiojan hallitusta lueta mukaan, Kokoomus tuli toisen maailmansodan jälkeen ensimmäisen kerran hallitukseen vuonna 1958, jolloin muodostettiin Fagerholmin III hallitus. Siinä olivat mukana sekä Kokoomus, Maalaisliitto että SDP. Tämä hallitus joutui kuitenkin jo seuraavan vuoden alussa eroamaan ulkopoliittisisten ongelmien, yöpakkaskriisin vuoksi. Tämän jälkeen SDP joutui yhtäjaksoisesti oppositioon vuoteen 1966 saakka.

1960-luvun alkupuoli

Yöpakkaskriisin jälkeen vuoteen 1966 saakka monissa hallituksissa olivat mukana vain Maalaisliitto, Ruotsalainen kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue. Sekä SDP että edelleen myös SKDL olivat koko tämän ajan oppositiossa. Kokoomus sen sijana oli mukana Karjalaisen I hallituksessa 13.4. 1962 – 18.12 1963 ja Virolaisen hallituksessa 12.9. 1964 – 27.5. 1966. Näistä kuitenkin oikeastaan vain Virolaisen hallitus oli porvarihallitus, sillä Karjalaisen I hallituksessa oli suurimman osan sen toimikaudesta mukana myös skogilaisia eli SAK:n edustajia, jotka kuitenkin erosivat hallituksesta joka kuitenkin erosi hallituksesta 18.10. 1963.

Karjalaisen II hallituksen erottua vuoden 1963 lopulla muodostettiin Lehdon virkamieshallitus, joka toimi, kunnes seuraavan vuoden syyskuussa muodostettiin Virolaisen hallitus. Sen muodosti seitsemän Maalaisliiton, kolmen Kokoomuksen, kahden Kansanpuolueen, kahden Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajan lisäksi yksi ammattiministeri. Kaikki hallituksen avainpaikat olivat Maalaisliiton hallussa lukuun ottamatta Kokoomuksen valtiovarainministerin salkkua. Porvarihallituksella, kuten yleensä ennenkin, pyrittiin ratkaisemaan maan talousvaikeudet.

1960–1970-luku – Kekkosen ja SDP:n valtahegemonia, kansanrintamasuuntaus ja porvarien paitsio

Virolaisen hallitus kaatui 27. toukokuuta 1966 vasemmiston suuren vaalivoiton jälkeen. Entisten skogilaisten Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto sai seitsemän paikkaa ja vasemmistolaistuneet sosiaalidemokraatit 17 lisäpaikkaa. Vaalitulos oli protesti porvarihallituksen epäonnistuneista talousuudistuksista. Alkoi kansanrintamapolitiikan eli SDP:n, Keskustapuolueen, SKDL:n ja TPSL:n yhteishallitusten aika kansanpuolueiden ja Kokoomuksen vastustuksesta huolimatta. Tilanne kertoi myös vasemmistoradikalismin noususta ja yhteiskunnan yleisestä vasemmistolaistumisesta.

1960-luvun loppupuoli oli "Kepun värisuoran" aikaa. Värisuoralla tarkoitettiin sitä, että parhaimmillaan Maalaisliitolla eli vuodesta 1965 alkaen Keskustapuolueella oli tasavallan presidentti, hallitus, eduskunnan puhemies, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentit sekä puolustusvoimain komentaja. Kekkosen presidentinvaalivoiton jälkeen vuonna 1956 Keskustapuolueen valtahegemonian vakiintui. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen antoi käytännössä vain Keskustapuolueelle oikeudet johtaa maan politiikkaa yhteistyössä SDP:n skogilaisen opposition ja SKDL:n sekä Kansanpuolueen ja RKP:n kanssa. Perinteinen aiempi politiikan jako porvareihin ja vasemmistoon oli mennyt täysin sekaisin, kun Kekkos-vastaisuutta ja antikommunismia edustivat vain Kokoomus ja virallinen tannerilainen SDP, kun taas Keskustapuolue oli läheisessä yhteistyössä radikaalimman vasemmiston kanssa. Esimerkiksi Kokoomus oli siirtynyt tukemaan historiallisesti SDP:n ehdokasta, Karl-August Fagerholmia, Kekkosta vastaan vuoden 1956 vaaleissa.

Kokoomus jäi historiansa pisimpään paitsioon ja pääsi hallitukseen vasta 1987, jolloin muodostettiin sen johtama Harri Holkerin sinipunahallitus. Ennen vuotta 1991 ei ollut kuin ainoastaan yksi porvaripuolueiden edustajista koostuva hallitus nimittäin Keskustapuolueen, RKP:n ja Liberaalisen Kansanpuolueen muodostama Miettusen III hallitus, joka toimi 29. syyskuuta 1976 – 15. toukokuuta 1977.

Esko Ahon hallitus

Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen, jossa Keskusta sai "veret seisauttavan vaalivoiton" ja 55 paikkaa, muodostettiin keskustavetoinen, porvarillinen Ahon hallitus, joka oli toiminnassa 26. huhtikuuta 1991 – 13. huhtikuuta 1995. Hallituksen muodostivat Keskusta, Kansallinen Kokoomus, Ruotsalainen kansanpuolue sekä Suomen Kristillinen Liitto. Hallitus toimi kovan lama-ajan ja taloustaantuman aikaan ja joutui tekemään vaikeita päätöksiä, joilla Suomi lopulta saatiin nousuun. Ahon hallitus muistetaan myös hallituksena, joka vei Suomen Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1994 järjestetyn kansanäänestyksessä saadun enemmistön perusteella.

2000-vuosisata

Suomessa oli sinivihreä porvarihallitus vuosina 2007–2011, kun 19. huhtikuuta 2007 virkaan astui Vanhasen II hallitus, Keskustan, Kokoomuksen, RKP:n ja Vihreän liiton muodostamana. Sitä seurasi 22. kesäkuuta 2010 Kiviniemen hallitus, joka toimi vuoteen 2011 Jyrki Kataisen johtaman kuuden puolueen sateenkaarihallituksen aloittamiseen asti. Eduskuntavaalien 2015 jälkeen muodostettiin Sipilän hallitus, jossa vasemmisto ei ole edustettuna. Sipilän hallituksen muodostavat porvarillisiksi laskettavat Keskusta, Kokoomus sekä ensi kertaa hallitusvastuussa oleva Perussuomalaiset kesäkuuhun 2017 saakka, jolloin Keskusta ja Kokoomus päättivät Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, että hallitus ei voi toimia puoluekokouksen muutosten jälkeen silloisella kokoonpanolla. Ennen pääministerin eroanomusta Perussuomalaisten ryhmästä irtaantui joukko kansanedustajia, jotka muodostivat Uusi vaihtoehto-ryhmän, joka on nykyiseltä nimeltään Sininen eduskuntaryhmä. Tämän ryhmän kanssa muut hallituspuolueet katsoivat voitavan jatkaa hallitusyhteistyötä ja hallitus jatkoi samalla hallitusohjelmalla ilman uusia hallitusneuvotteluja.

Katso myös

Lähteet

  • Osmo, Jussila Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2006, s. 125–337 kaikki porvaripuolueita ja- hallituksia käsittelevät kohdat, ISBN 951-0-31572-9, WSOY 2006
  • Siltala, Juha: Lapuanliike ja kyyditykset, 1985, ISBN 951-1-08716-9 kaikki yleisporvarillisuutta käsittelevät kohdat