Manierismi
Manierismi (italian sanasta maniera ’tyyli, tapa’)[2] on noin 1520–1600 kuvataiteessa ja arkkitehtuurissa vaikuttanut myöhäisrenessanssin taidesuuntaus, joka pyrki sulokkuuteen ja viehkeyteen. Manierismille oli ominaista liioitellut ilmeikkäät asennot sekä jyrkät valojen ja varjojen vastakohdat. Suosittuja tehokeinoja olivat myös hahmojen venyttäminen ja erikoiset kierteiset asennot,[3] kuten Parmigianinon Pitkäkaulainen Madonna -maalauksessa.
Manierismi oli barokkia enteillyt renessanssin jälkivaihe. Täysrenessanssin täydellisinä nähtyjen taiteilijoiden harmoniaa ja ihanteellisuutta[2][3] ei voitu enää ylittää. Umpikujatilanteessa taiteilijat käyttivät hyväkseen mestarien kehittämiä malleja, mutta heidän tekemässään taiteessa oli outo näynomainen leima ja käsitteellistä tuntua.[4]
Kirjallisuudessa
Kirjallisuudessa manierismi on yhteisnimitys klassisismin vastaisille suuntauksille eri aikoina, mutta sillä tarkoitetaan myös 1500- ja 1600-luvun vaihteen kirjallista suuntausta. Manieristisessa kirjallisuudessa käytetään sanaleikkejä sekä monimutkaisia tyylikuvioita, sen maailmankuva on subjektiivinen ja rauhaton. Lisäksi sisältö ja muoto ovat usein ristiriidassa.[3]
Musiikissa
Manierismi vaikutti myös musiikissa. Monimutkaiset rytmikuviot, oudot harmoniat, koristeelliset polyfoniset melodiat olivat myös nuottipaperilla mutkikkaita ja visuaalisia. Varhaista manierismia musiikissa kutsutaan ars subtilioriksi.[5][6]
Manierismi tyylisuunnan nimenä ja terminä
Tyylisuunta sai halventavan manierismi-nimen vasta 1600-luvun puolella.[2] Se koettiin tuolloin tyylittelyn ja vääristyneiden perspektiiviensä vuoksi teennäiseksi ja ylihienostuneeksi.[1] Terminä manierismi tarkoitti 1600-luvulta 1900-luvulle asti luonnotonta, kylmän järkiperäistä lähtökohtaa taiteeseen sekä teknisen taituruuden ja sivistyksen steriiliä korostamista.[4]
Aiemmin italian sanalla maniera oli tarkoitettu niin sosiaalisen kanssakäymisen kuin antiikin veistosten ja täysrenessanssin mestareiden teosten tyyliä ja tyylikkyyttä ilman kielteistä sävyä.[1]
Nykyisin manierismi on melko neutraalisti renessanssin ja barokin välisen tyylikauden yleisnimitys.[2] Manierismin taidetta on myöhemmin myös alettu ymmärtää uudella tavalla, kun siinä on havaittu yhtäläisyyksiä myöhempien kulttuurin kriisikausien kanssa.[4]
Tyylipiirteitä
Manierismin tavoitteita olivat klassisista säännöistä poikkeaminen, liioittelu ja harmonian murtaminen. Keskeisiä aiheita olivat henkilöhahmoja sisältävät kohtaukset, joissa sovellettiin epäloogisia sommitelmia. Asennot, kuten kontraposto, olivat luonnottoman kierteisiä, niissä oli voimakkaita lyhennyksiä. Varsinkin ranteiden ja sormien asennot olivat tietoisen erikoisia, jotta ne antaisivat sulouden vaikutelman. Myös erikoisia valoefektejä, kuten oudoissa paikoissa ilmaantuvia valopisteitä, voimakkaita lyhennyksiä ja silmiinpistäviä värejä suosittiin.[1][2] Arkkitehtuurissa haluttiin jättää tiukat säännöt, joita oli aiemmin noudatettu. Julkisivujen koristelu lisääntyi ja se muuttui kaksiulotteisemmaksi täysrenessanssin plastisuuden vastapainona.[2]
Parmigianinon lisäksi toinen keskeinen manieristi El Greco käytti voimakkaita lyhennyksiä ja vapaita siveltimenvetoja. Hän halusi luoda näynomaista taidetta, joka saisi katsojan ajattelemaan tuonpuoleista pikemmin kuin ympärillä olevaa todellisuutta. El Greco maalasi ensin Venetsiassa ikoneja bysanttilaiseen tyyliin, mutta työskenteli loppuelämänsä Espanjassa. Hänestä tuli 1800–1900-luvun vaihteessa ekspressionistien esikuva.[1]
Manierismin synty ja leviäminen
Manierismi sai alkunsa Italiassa, jossa sen edustajia olivat aluksi Michelangelon ohella Giulio Romano, Parmigianino, Benvenuto Cellini ja Giambologna sekä Espanjassa El Greco.[3] Italiasta tyyli levisi Espanjaan, Alankomaihin ja Saksaan.
Ranskaan manierismi tuli Rosso Fiorentinon ja Francesco Primaticcion myötä.[2][3] Pariisin lähistöllä oleva Fontainebleaun palatsi rakennettiin uudelleen, ja työhön kutsuttiin italialaisia taiteilijoita. Fontainebleaun koulukunnaksi nimitetyt taiteilijat sovelsivat manierismia melko hillitysti.[1]
Aluksi esikuvina olivat Rafael ja Michelangelo. Taiteessa suosittiin allegorioita ja klassisia aiheita, joita kuvattiin tiiviin sommittelun ja myös venytettyjen muotojen avulla. Myöhemmin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa tyyliin vaikuttivat myös Tintoretto sekä flaamilainen ja ranskalainen taide.[1][2]
Manierismin vaiheita
Muutos renessanssin klassisuudesta uuteen suuntaan näkyi ensimmäisenä Toscanassa. Manierismin kokeileva kausi sai alkunsa Firenzessä, jossa Pontormo ja Rosso Fiorentino työskentelivät Andrea del Sarton työpajassa. He tutkivat ja kopioivat innokkaasti freskoluonnoksia, joita Leonardo ja Michelangelo olivat tehneet Palazzo Vecchiota varten.[4]
Etulinjassa työskenteli myös espanjalainen Alonso Berruguete, joka kehitteli omaa tyyliä Michelangelon pohjalta. Berrequete toimi Pontormon ja Rosson innoittajana. Myös Domenico Beccafumi työskenteli Leonardon ja Rafaelin pohjalta mutta manieristiseen tapaan.[4]
Nykyisin manierismin katsotaan alkaneen varsinaisesti Roomassa 1530-luvulla. Toscanassa ja Firenzessä 1515–1525 ollutta vaihetta pidetään tällöin varhaismanierismina tai klassismin vastaisena kokeiluna.[4]
Keskeisiä taiteilijoita
Taidemaalareita
- Hans von Aachen
- Bronzino
- Benvenuto Cellini
- Rosso Fiorentino
- El Greco[2]
- Michelangelo (Viimeinen tuomio, Sikstuksen kappeli sekä Rondaninin Pietà)
- Parmigianino[2]
- Pontormo[2]
- Giulio Romano
- Tintoretto
- Lavinia Fontana
Arkkitehteja
- Michelangelo
- Andrea Palladio (1508–1580)[2]
- Giacomo da Vignola (1507–1573)[2]
Teoksia
-
Rosso Fiorentino, Kleopatran kuolema, 1525. -
Michelangelo, Pyhä Bartolomeus eli Viimeinen tuomio, 1535–1541. -
Stuccoveistoksia oven päällä Fontainebleaussä, luultavasti Francesco Primaticcion, joka on maalannut ovaalin maalauksen, 1530- tai 1540-luku. -
Agnolo Bronzino, Venuksen riemuvoitto, 1540–1545. -
Giulio Romano, Allegoria kuolemattomuudesta, 1540. -
Tintoretto, Pyhän Markuksen ihme, 1548, 415 x 541 cm, Galleria della Accademia, Venetsia. -
Tintoretto, Pyhän Markuksen ruumiin löytäminen, noin 1562. -
Tintoretto, Linnunradan ilmestyminen, noin 1575. -
Giambologna, Sabiinitarten ryöstö 1574–1583. -
-
El Greco, Kristus karkottaa kauppiaita temppelistä, noin 1600.
Lähteet
- ↑ a b c d e f g Vallius, Antti: Manierismi 1520-1590 Taidehistorian aikajana - Tietoikkuna. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Arkistoitu 8.9.2003. Viitattu 15.6.2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Vallius, Antti: Manierismi Taidehistorian aikajana. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Arkistoitu 22.4.2009. Viitattu 15.6.2010.
- ↑ a b c d e ”manierismi”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
- ↑ a b c d e f Sproccati, Sandro (toim), De Luca, Elena: ”Manierismi”, Opas taiteen maailmaan – länsimainen taide varhaisrenessanssista nykypäivään, s. 67–70. 2.p.. Suomentanut Suolahti, Elina & Berger, Martti. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-17511-0.
- ↑ Murtomäki, Veijo: Ars subtilior eli 1300-luvun lopun avantgarde. Ars subtilior -tyylin taustatekijät. Sibeliusakatemia, Musiikinhistoriaa verkossa. 3.2.2006 Viitattu 11.12.2012.
- ↑ Murtomäki, Veijo: Manierismi Italiassa ja varhainen quattrocento. Sibeliusakatemia, Musiikinhistoriaa verkossa. 3.2.2006] Viitattu 11.12.2012.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Manierismi Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
