Kineettinen taide

Kineettinen taide perustuu liikkeeseen, kuten mobilet tai liikkuvia osia sisältävät veistokset ja rakennelmat. Liike voi vaatia katsojan aktiivisuutta tai esimerkiksi koneistoa, tietotekniikkaa tai magneettisuutta. Muun muassa Jean Tinguely on tehnyt sähköllä toimivia liikkuvia veistoksia.

Kineettisiksi on kutsuttu myös rakennelmia, jotka muuttuvat odottamatta kun katsoja siirtyy paikasta toiseen ja liikevaikutelmien luominen vuoron perään syttyvien ja sammuvien valojen avulla.^[1]

Naum Gabo ja Antoine Pevsner olivat ensimmäisiä, jotka käyttivät taiteesta nimeä kineettinen manifestissaan. Alkuun puhuttiin usein dynaamisesta taiteesta, kun tarkoitettiin teoksia, joissa on taiteen keinoin luotu liikettä tai liikkeen illuusiota. Nykymerkityksessään termi kineettinen taide alkoi vakiintua vasta 1950-luvulta lähtien.^[1]

Op-taide taas perustuu liikkeen illuusioon. Sitä kutsuttiin alkuun kineettiseksi taiteeksi. Optiset maalaukset luovat värähteleviä liikeilluusioita. Geometriset kuviot ja moiré-tyyppinen efekti on op-taiteelle tyypillistä. Tavallisimmin se saadaan aikaan käyttämällä mustan ja valkoisen kontrastia tai vastavärejä ja tarkoin rajattuja koneellisen omaisesti toistuvia pintoja, kuten samankeskisiä ympyröitä, neliöitä tai viivoja. Esimerkiksi Bridget Riley on käyttänyt aaltoilevia kontrastisen värisiä viivoja. Maalaukset voivat myös luoda vaikutelmaa esiin työntyvästä tai sisäänpäin kupertuvasta muodosta. Victor Vasarely alkoi kutsua tällaisia maalauksia kinetismiksi (cinétisme). Myöhemmin on niitä on kutsuttu yleisemmin nimellä op-taide.^[1]

• 
  Saksalaisen Michael Hischerin kineettinen tuulen avulla toimiva veistos.
• 
  Meren rannalle sijoitettu Len Lyen teos vuodelta 2006 Wellingtonissa Uudessa Seelannissa.
• 
  Douglas R. Taylorin veistos Blue Heron Vancouverissa Kanadassa vuodelta 2006
• 
  Duncan Stemlerin teos Power of the Wind.

Katso myös

• Mobile
• Kineettinen valokuvaus

Lähteet

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kineettinen taide.