Itä-Euroopan vallankumoukset 1989
Itä-Euroopan vallankumoukset on tapahtumasarja, jossa itäblokin maiden kommunistipuolueet menettivät yksinvaltansa, ja jonka tuloksena lopulta siirryttiin valtiojohtoisesta suunnitelmataloudesta ja sosialismista monipuoluejärjestelmään ja markkinatalouteen. Vallankumoukset lähtivät liikkeelle vuonna 1989 (jota kutsutaan myös ”Itä-Euroopan ihmeelliseksi vuodeksi”lähde?), kun Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov julisti, että valtio on luopunut Brežnevin opista ja aloittaa uudistusohjelma Perestroikan. Vallan vaihtuminen tapahtui pääasiassa rauhallisesti. Vain Romaniassa vallansiirto johti verenvuodatukseen.
Luopuminen kommunismista eri maissa
Puola
Ensimmäisenä Puolassa järjestettiin jatkuvien levottomuuksien hillitsemiseksi 4. ja 18. kesäkuuta 1989 vapaat parlamenttivaalit. Vaalit voitti 97 % enemmistöllä Lech Wałęsan Solidaarisuus-puolue, joka järjestäytyi syyskuussa Itä-Euroopan ensimmäiseksi ei-kommunistiseksi hallitukseksi 40 vuoteen.[1] Oppositioon jäänyt kommunistinen puolue muuttui sosialistiseksi puolueeksi ja sanoutui irti kommunismista.[2]
Unkari
Unkarin kommunistinen puolue aloitti itse maan uudistukset, ja maassa sallittiin monipuoluejärjestelmä ja yksityisyrittäjyys jo vuoden 1988 puolella. Uuden perustuslain jälkeen lokakuussa 1989 kommunistinen puolue lopetti toimintansa ja talouselämä yksityistettiin. Maa siirtyi markkinatalouteen ja demokratiaan.[2][3]
Itä-Saksa
- Pääartikkeli: Saksan jälleenyhdistyminen
Saksan demokraattisessa tasavallassa eli Itä-Saksassa ei Gorbatšovin rohkaisemiin uudistuksiin nähty tarvetta, ja maan lehdistöstä sensuroitiin Perestroikaa kannattavat kirjoitukset. Itä-Saksan johtaja Erich Honecker julisti vielä tammikuussa 1989, että Berliinin muuri seisoo paikoillaan seuraavat sata vuotta. Lokakuussa Itä-Saksa vietti 40-vuotisjuhliaan, joissa vieraillut Gorbatšov arvosteli maan pysähtyneisyyttä.[1]
Unkarin avatessa syyskuussa 1989 Itävallan vastaisen rajansa, tuhannet itäsaksalaiset siirtyivät Unkarin kautta länteen. Itä-Saksassa pidettiin yhä laajamittaisempia mielenosoituksia rajan avaamisen puolesta, ja 9. marraskuuta 1989 maa avasi Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan vastaisen rajansa. Berliinin muuri kaadettiin ja yli miljoona itäsaksalaista kävi viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella.[1]
Kommunistinen puolue luhistui ja Itä-Saksassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus alkoi ajaa Saksojen yhdistymistä, ja Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön Itä-Saksassa seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.[1] Neuvostoliitto alkuun vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.[3]
Tšekkoslovakia
- Pääartikkeli: Samettivallankumous
Saksan demokraattisen tasavallan luovuttua kommunismista loputkin kansandemokratiat uskaltautuivat aloittaa uudistukset. Tšekkoslovakiassa toteutettiin veretön muutaman viikon kestänyt samettivallankumous marras–joulukuussa 1989, jolloin kommunistihallinto syrjäytettiin.[3]
Vapaiden vaalien jälkeen Tšekkoslovakiassa nousi kansallisuustunne, ja maa jakautuikin vuonna 1992 rauhanomaisesti Tšekiksi ja Slovakiaksi.
Romania
- Pääartikkeli: Romanian vallankumous
Romaniassa alkoi mielenosoitukset sosialismin syrjäyttämiseksi, mutta 1960-luvulta asti hallinnut diktaattori Nicolae Ceaușescu ei suostunut luopumaan vallasta. Romanialaiset aloittivat aseellisen vallankumouksen, joka päättyi Ceaușescun syrjäyttämiseen ja teloitukseen.[3]
Bulgaria
Bulgarian kommunistihallitus pyrki kääntämään vaatimukset yhteiskunnallisista muutoksista kansallisuuskiistaksi. Maan suurta turkkilaisvähemmistöä alettiin bulgarialaistaa; turkin kielen käyttö kiellettiin ja turkkilaiset nimet oli muutettava bulgarialaisiksi, mikä johti yli 300 000 bulgarianturkkilaisen maastamuuttoon lähinnä Turkkiin.
Presidentti Todor Živkov painostettiin kuitenkin eroamaan, ja kommunistisen puolueen yksinvalta lopetettiin. Sosialistiseksi puolueeksi nimensä vaihtanut puolue voitti silti vuoden 1990 vapaat vaalit, mutta talousvaikeuksien takia alkoi ajaa opposition kanssa länsimaista talouspolitiikkaa ja demokratiaa.[4]
Lähteet
- Lappalainen, Tiainen, Waronen, Zetterberg: Horisontti: Historia Napoleonista nykypäivään. Otava, 2001. ISBN 951-1-15541-5.
Viitteet
- ↑ a b c d Horisontti s. 377–378
- ↑ a b Heikkonen, Katajamäki, Ojakoski, Väisänen: Historia – Lukion kertauskirja, s. 125. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32441-7.
- ↑ a b c d Kohl, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum – kansainväliset suhteet, s. 123–124. Otava, 2005. ISBN 951-1-20532-3.
- ↑ Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 69. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itä-Euroopan vallankumoukset 1989 Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
