Vitold Fokin
| Vitold Fokin | |
|---|---|
 | |
| Ukrainan pääministeri | |
| 23. lokakuuta 1990 – 1. lokakuuta 1992 | |
| Edeltäjä | Vitali Masol |
| Seuraaja | Valentyn Symonenko |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. lokakuuta 1932 Novomykolajivka, Zaporižžjan alue Ukrainan SNT |
| Tiedot | |
| Puolue | Ukrainan kommunistinen puolue |
 Nimikirjoitus | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Vitold Pavlovytš Fokin (ukr. Фокін Вітольд Павлович; s. 25. lokakuuta 1932) on ukrainalainen poliitikko. Hän oli vuonna 1991 itsenäistyneen Ukrainan ensimmäinen pääministeri. Fokinin pääministerikausi alkoi Ukrainan ollessa vielä osa Neuvostoliittoa 23. lokakuuta 1990 ja se päättyi eroon 1. lokakuuta 1992 Ukrainan jo itsenäistyttyä. Poliittisia päätöksiä Fokinin pääministerikaudella teki etenkin presidentti Leonid Kravtšuk ja Fokinin vaikutusvalta oli vähäinen. Hän keskittyi etenkin talouspolitiikkaan, joka seurasi Neuvostoliiton kauden mallia.
Fokin on pääministerikautensa jälkeen toiminut useissa eri tehtävissä. Hän oli jonkin aikaa mukana esimerkiksi Itä-Ukrainan sodan rauhanneuvotteluissa Minskissä ennen erottamistaan syyskuussa 2020.
Elämäkerta
Nuoruus ja poliittinen ura
Vitold Fokin syntyi Novomykolajivkan kylässä Ukrainan Zaporižžjan alueella tuolloisessa Neuvostoliitossa 25. lokakuuta 1932. Hänen isänsä oli ammatiltaan opettaja.[1] Fokin opiskeli Artemin kaivosinstituutissa Dnipropetrovskissa ja Moskovan kaivosinstituutissa.[2] Vuonna 1954 Fokin aloitti työt hiilikaivoksella Luhanskin alueella, jossa hän yleni kaivoksen pääinsinööriksi. Vuosien 1963–1971 välillä hän työskenteli useiden eri kaivosten johdossa[1] ja vuodesta 1971 Ukrainan neuvostotasavallan suunnittelutoimistossa (Deržplan) Kiovassa.[2] Hänestä tuli suunnittelutoimiston varapuheenjohtaja vuonna 1972 ja puheenjohtaja 1987. Näiden toimiensa ohella Fokin oli Ukrainan kommunistisen puolueen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteoiden jäsen. Vuosina 1989–1991 Fokin oli myös Neuvostoliiton korkeimman neuvoston jäsen.[1]
Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov oli aloittanut varovaisen demokratisoinnin ja samaan aikaan Ukrainassa kasvoi oppositioliike, joka piti ensimmäiset joukkokokouksensa kesällä 1988.[3] Heinäkuussa 1989 Fokin valittiin neuvottelijaksi Donbassin alueen kaivostyöläisten lakon päättämisen ehdoista. Lakko oli ollut ensimmäinen vastaava massamielenilmaus Ukrainassa. 23. lokakuuta 1990 Ukrainan presidentti Leonid Kravtšuk nimitti Fokinin hieman yllättäen Ukrainan neuvostotasavallan pääministeriksi Kravtšukin erotettua aikaisemman pääministeri Vitali Masolin.[1]
Pääministerinä
Fokinin pääministerikaudella järjestettiin kansanäänestys Neuvostoliiton säilyttämisestä, annettiin Ukrainan itsenäisyysjulistus ja järjestettiin ensimmäiset presidentinvaalit.[1] Kansanäänestyksessä maaliskuussa 1991 70,5 % Ukrainan äänestäjistä kannatti Neuvostoliiton säilyttämistä. Itsenäisyydellä ei ollut vielä enemmistön kannatusta. Elokuussa 1991 Moskovassa tehtiin epäonnistunut vallankaappausyritys, jonka jälkeen kommunistijohtoisen järjestelmän purkamista pelännyt Kravtšuk vei läpi Ukrainan itsenäisyysjulistuksen, joka edellytti vielä uutta kansanäänestystä. 1. joulukuuta 1991 järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä, sekä samalla ensimmäiset presidentinvaalit. 90 % äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä ja presidentiksi valittiin Kravtšuk. 8. joulukuuta Belavežan sopimus lakkautti Neuvostoliiton lopullisesti. Sen tilalle perustettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö.[3] Fokinin vaikutusvalta tapahtumien kulkuun oli vain vähäinen. Niiden sijaan hän keskittyi etenkin talouspolitiikkaan. Talouspolitiikka muotoiltiin puolestaan Kravtšukin ja Ukrainan parlamentin populististen ideoiden mukaisesti[1] ja paljolti Neuvostoliiton kauden tapaan. Hän tuli kansan keskuudessa erityisen tunnetuksi kuponin isänä.[2] Kupon oli Ukrainan valuutta ennen hryvnian käyttöönottoa.[3] Lopputuloksena valtionbudjetin alijäämä vuonna 1992 oli 33 %. Kravtšuk päätti lopulta toteuttaa joitakin uudistuksia.[1] Fokinia alettiin syyttää korruptiosta ja hän erosi tehtävistään 1. lokakuuta 1992.[2] Ukraina ajautui syvälle taloudelliseen kriisiin bruttokansantuotteen puolittuessa vuoteen 1996 mennessä.[3]
Pääministerikauden jälkeen
Fokin toimi pääministerikautensa jälkeen esimerkiksi luennoijana Moskovan maailmantalouden ja kansainvälisten suhteiden instituutissa, sekä Ukrainan presidentin talousneuvoston jäsenenä.[1] Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi nimitti Fokinin Ukrainan lähetystöön Itä-Ukrainan sodan rauhanneuvotteluihin Minskissä. Fokin oli kannattanut myönnytyksiä, kuten yleistä armahdusta ja Donbassin alueen erityisasemaa Ukrainan osana. Hänen mukaansa Venäjän osallisuudesta sodassa ei ollut todisteita. Kapinalliset olivat Fokinin mukaan useista eri maista ja vain osalla oli tukea Venäjältä.[4] Zelenskyi erotti Fokinin neuvotteluryhmästä 29. syyskuuta 2020.[5]
Lähteet
- ↑ a b c d e f g h Wojciech Roszkowski ja Jan Kofman: Biographical Dictionary of Central and Eastern Europe in the Twentieth Century, s. 261-262. M.E.Sharpe, 2008. ISBN 978-0-7656-1027-0. (englanniksi)
- ↑ a b c d Ivan Katchanovski, Zenon E. Kohut, Bohdan Y. Nebesio ja Myroslav Yurkevich: Historical edustaja Dictionary of Ukraine, s. 178. 2. painos. The Scercrow Press, 2013. ISBN 978-0-8108-7847-1. (englanniksi)
- ↑ a b c d Johannes Remy: ”9.”, Ukrainan historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2015. ISBN 978-952-495-855-4.
- ↑ Daryna Antoniuk.: Fokin: ‘There is no evidence of war between Ukraine and Russia’ KyivPost. Viitattu 8.3.2022. (englanniksi)
- ↑ Daryna Antoniuk.: Zelensky fires Fokin from Minsk delegation for denying Russia’s war in Ukraine KyivPost. Viitattu 8.3.2022. (englanniksi)
Ukrainan pääministerit 1991–
Vitold Fokin 1991–1992 | Leonid Kutšma 1992–1993 | Vitali Masol 1994–1995 | Jevhen Martšuk 1995–1996 | Pavlo Lazarenko 1996–1997 | Valeri Pustovoitenko 1997–1999 | Viktor Juštšenko 1999–2001 | Anatoli Kinah’ 2001–2002 | Viktor Janukovytš 2002–2005 | Julija Tymošenko 2005 | Juri Jeh’anurov 2005–2006 | Viktor Janukovytš 2006–2007 | Julija Tymošenko 2007–2010 | Mykola Azarov 2010–2014 | Arseni Jatsenjuk 2014–2016 | Volodymyr Hroisman 2016–2019 | Oleksi Hontšaruk 2019–2020 | Denys Šmyhal 2020–
| ||||||||||
