Yrjö Hakulinen
Tämä artikkeli kertoo juristista. Samannimisestä jääkiekkoilijasta on oma artikkelinsa.
Yrjö Juho Hakulinen (21. tammikuuta 1902 Eno – 6. elokuuta 1974)[1] oli suomalainen tuomari ja oikeustieteilijä. Hän toimi korkeimman oikeuden jäsenenä eli oikeusneuvoksena vuosina 1937–1951 ja Helsingin hovioikeuden presidenttinä vuosina 1952–1972.[2] Hakulista on pidetty yhtenä Suomen merkittävimmistä hovioikeuden presidenteistä ja oikeustieteilijöistä.[1]
Ura
Hakulinen valmistui ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta lyseosta vuonna 1920. Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1922, lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1926 ja lakitieteen tohtoriksi vuonna 1931. Opintojensa aikana Hakulinen teki opintomatkan Ranskaan ja Saksaan vuosina 1928–1930. Lisäksi hän sai varatuomarin arvon vuonna 1928.[1]
Ennen tuomariuraansa Hakulinen työskenteli asianajajana Helsingissä vuosina 1926–1928 ja Tampereella vuosina 1931–1932, oikeusministeriön kansliapäällikkönä vuosina 1933–1937 sekä Helsingin yliopistossa siviilioikeuden virkaa tekevänä professorina vuosina 1936–1937. Vuonna 1937 Hakulinen nimitettiin korkeimman oikeuden jäseneksi poikkeuksellisen nuorena ollessaan vasta 35-vuotias. Vuonna 1952 Hakulinen nimitettiin vastaperustetun Helsingin hovioikeuden presidentiksi, missä hän toimi vuoteen 1972 asti. Hakulinen toimi myös Helsingin yliopiston siviilioikeuden dosenttina vuosina 1938–1949 ja useiden lainvalmistelukomiteoiden puheenjohtajana.[1]
Hakulinen tuomittiin hovioikeuden presidenttinä toimiessaan sivutulojen ilmoittamatta jättämisen johdosta verokavalluksesta sakkoon.[1]
Hakulinen toimi Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen hallituksen jäsenenä vuosina 1937–1945, Suomen Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajana vuonna 1952, Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin Suomen toimikunnan puheenjohtajana vuosina 1956–1966 ja International Law Associationin presidenttinä vuosina 1966–1968. Hakulinen kutsuttiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1952, ja hänelle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun I:lkn komentajamerkki vuonna 1945 ja Suomen Leijonan suurristi vuonna 1954.[1]
Oikeustieteellinen tutkimus
Hakulinen oli tuottelias ja monipuolinen tutkija, jonka tuotannon painopiste oli siviili- ja kauppaoikeudessa.[1] Hän tutki esimerkiksi velvoiteoikeutta,[3] immateriaalioikeutta,[4] perheoikeutta[5] ja jäämistöoikeutta[6]. Hakulinen oli 1900-luvun alun saksalaisperäisen käsitelainopin merkittävä edustaja[7], ja monet hänen päätelmistään eivät saaneet modernimpaa pohjoismaista oikeustiedettä edustaneen tiedeyhteisön hyväksyntää[8].
Hakulinen myös kehitti suomalaista oikeuskieltä uraauurtavalla lakikielen sanakirjallaan.[1]
Teoksia
- Perusteettoman edun palautus (Väitöskirja, 1931)
- Kiinteistön luovutuksen muodosta sekä julkisen kaupanvahvistajan asemasta ja tehtävästä (1935, 2. täydennetty painos 1949)
- Obligationenrecht (1936)
- Suomalais-ruotsalais-saksalainen lakikielen sanakirja (1944, uudistettu painos 1973)
- Velkakirjalaki ja siihen liittyvät lait selitettyinä (1947, 2. uudistettu painos 1965)
- Osuuskuntalaki selityksineen (1954)
- Tavaramerkkioikeus (1954)
- Lakikirja (1955, useita painoksia)
- Velvoiteoikeus I (1958, 2. uudistettu painos 1965, ruotsiksi 1962)
- Familjerätt (1964)
- Vuokraoikeus I (1967)
- Osamaksukauppa (1967)
Lähteet
- Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Helsinki: WSOY, 1998.
Viitteet
- ↑ a b c d e f g h Halila, Heikki: Hakulinen, Yrjö Juho (1902–1974). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 3, p. 295. Otava, 1968.
- ↑ Kangas (toim.), s. 242.
- ↑ Kangas (toim.), s. 270.
- ↑ Kangas (toim.), s. 304.
- ↑ Kangas (toim.), s. 308.
- ↑ Kangas (toim.), s. 223.
- ↑ Kangas (toim.), s. 243.
Kirjallisuutta
- Ars boni et aequi: Juhlajulkaisu Y. J. Hakulisen 70-vuotispäivänä 21.1.1972. 1972
| ||||||||||||||
