Yksityistäminen Venäjällä

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Kieli, lähteet, neutraalin näkökulman varmistus

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Yksityistäminen Venäjällä alkoi Boris Jeltsinin presidenttikaudella, kun maassa aloitettiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen markkinatalouteen tähtäävä talousuudistus. Vuosina 1992–1994 monet tehtaat yksityistettiin jakamalla osa osakkeista tehtaan johtajille, osa tehtaan työntekijöille. Yksityistämisen toisessa vaiheessa vuodesta 1995 alkaen monia suuryrityksiä yksityistettiin lainaa osakkeita vastaan -operaatioissa, joissa valtio sai taloutensa ylläpitoon lainoja yksityistetyiltä yrityksiltä. Yksityistämistä johti Anatoli Tšubais.

Kuvaus

Kun Neuvostoliitto kaatui vuoden 1991 lopulla, sen suurimmassa tasavallassa Venäjällä pantiin välittömästi käyntiin joukko perustavia uudistuksia. Elokuun 1991 ja elokuun 1992 välillä maassa siirryttiin hyvin pikaisesti markkinatalousjärjestelmään: kommunismi kumottiin, vapaa hinnoittelu otettiin käyttöön ja suuri osa taloudesta yksityistettiin. Maassa ei kuitenkaan ollut valvovia viranomaisia.^[1]

Venäjän kehittymättömän markkinatalouden pioneereja olivat tulevat oligarkit, jotka tarttuivat salamannopeasti uusiin mahdollisuuksiin. Oligarkit olivat aloittaneet toimintansa jo Neuvostoliiton aikana, perestroikan alkuvaiheessa. Jotkut heistä olivat nuoria yrittäjiä, jotka myivät palveluja ja toivat maahan ulkomaisia tuotteita. Aluksi he perustivat yksinkertaisia osuuskuntia. Kun rahamarkkinoiden vapauttaminen mahdollisti pankkien perustamisen, ansaintamahdollisuudet moninkertaistuivat. Liikemiehet alkoivat kilpailla houkuttelevista kauppasopimuksista ja valtion raaka-aineyhtiöistä, ja he perustivat sanomalehtiä ja televisiokanavia. Muutaman vuoden kuluessa Venäjän bisneseliitti oli hankkinut niin paljon pääomaa, infrastruktuuria ja kontaktiverkostoa, että he pystyivät osallistumaan maailman suurimpaan joukkoyksityistämiseen. Venäjän duumalla ei ollut valtaa, ja presidentti Jeltsiniä määräilivät liikemiehet, joilla oli omaisuutensa ansiosta nyt runsaasti vaikutusvaltaa.^[1]

Elokuussa 1992 Venäjän yksityistämisprojektin johtaja Anatoli Tšubais halusi luoda ostovoimaa tekemällä koko kansasta osakkeenomistajia ja osallisia Venäjän teollisuuskakusta. Kaikille Venäjän kansalaisille luvattiin kahden vuoden kuluttua yksityistämiskuponki, niin sanottu voucheri. Moni tuleva oligarkki tajusi kuponkien mahdollisen arvon ja osti niitä itselleen. Kahdessa vuodessa yli 100 000 valtionyhtiötä yksityistettiin.^[2]

Yksityistämisen vaiheita

Spontaani yksityistäminen 1988–1991

Yksityistäminen oli käytännössä alkanut jo Mihail Gorbatšovin ja perestroikan aikana 1988–1991, kun tehtaiden johtajat siirsivät valtion omaisuutta itselleen. Gorbatšovin perestroikan aikana toimi monia nuorten Komsomolin kasvattien pystyttämiä nuorten tekniikkakeskuksia ja asunto-osuuskuntia, joiden ylläpitäjät muun muassa salakuljettivat länsimaisia farkkuja, elektroniikkaa ja muita tuotteita Neuvostoliittoon. Monet heistä rikastuivat huomattavasti jo tässä vaiheessa, kuten tuleva suurliikemies Mihail Hodorkovski. Monet muutkin tekniikkakeskuksien ja vastaavien pitäjät olivat tulevia suurliikemiehiä.^lähde?

Kuponkiyksityistäminen 1992–1994

Vuoden 1992 lopuilla alkanut varsinaisen yksityistämisen ensimmäinen vaihe pohjautui yksityistämiskuponkien, voutsereiden, jakamiseen ihmisille. Usein tehtaan työntekijät saivat 51 prosenttia yrityksen arvosta yksityistämiskuponkeina. Monet myivät voutserinsa pian pois. Useinkaan tehtaat eivät maksaneet palkkoja heikossa taloustilanteessa, mutta tehtaan johto osti yksityistämiskuponkeja. Näin monen tehtaan johto sai omistuksen itselleen. Toiset sijoittivat yksityistämiskuponkinsa rahastoihin, jotka pian kaatuivat. Lopulta nämä kupongit päätyivät keinottelijoiden käsiin. Näin tavallinen kansa useimmiten menetti tehtaiden osakkeet, ja toivottua kansankapitalismia ei syntynyt. Jopa yksityistämistä johtaneen Anatoli Tšubaisin mielestä toimenpide epäonnistui.^lähde?

Lainoja osakkeita vastaan

Venäjä oli pahoissa talousvaikeuksissa 1990-luvun puolivälissä. Valtio päätti yksityistää edelleen, ja Anatoli Tšubaisin johdolla järjestettiin monien suurten valtionyhtiöiden huutokaupat. Kyse oli Vladimir Potaninin ehdottamasta lainaa osakkeita vastaan -operaatiosta, jossa valtio sai lainoja yhtiöt ostaneilta yrityksiltä. Nämä kaupat olivat sisäpiirikauppoja, joissa ostajat oli useimmiten päätetty etukäteen. Käytännössä näillä kaupoilla yritykset myytiin valtiolta pois alle käyvän arvon. Kauppojen etuna oli se, että nyt yksityisistä suuryrityksistä tuli lopulta tuottavia, kun niiden oli pakko toimia markkinatalouden lakien mukaan. Tällä tavoin yksityistettiin muun muassa jättiyhtiöt Norilski nikel, Jukos, Lukoil, Sibneft, Surgutneftegas, Novolipetsk Steel ja Metšel. Näiden yhtiöiden omistajista ja yhtiöt ostaneiden pankkien johtajista tuli oligarkkeja. Valtio myi Norilsk Nickelin marraskuussa^selvennä mm. Vladimir Potaninille, joka sai 38 % sen osakkeista. Nikkeliyhtiö myytiin 170 miljoonan dollarin hintaan, vaikka sen tulos oli 1,2 miljardia dollaria.^lähde?

Kansalaisten vastustus

Venäläiset osoittivat mieltään vuonna 1998. Bannerissa lukee "Vangitkaa se punapää!", mikä on viittaus Tšubaisiin.

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvoi, ja oligarkit siirtyivät vaikuttamaan politiikkaan. Venäjällä alettiin puhua avoimesti rosvokapitalismista.^lähde?

Presidentti Vladimir Putinin kaudella Venäjällä on jossain määrin jarruteltu ja hieman peruttukin yksityistämistä. Putin on taltuttanut oligarkkien poliittiset pyrkimykset. Putinin uskotaan pyrkineen kohti korporatiivista valtiota, jossa maan johto kontrolloi ainakin avainteollisuutta suoraan tai välikäsien kautta.^lähde?

Katso myös

Lähteet

Ericson, Claes: Oligarkit: helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä. (Oligarkerna: om snabba pengar och förgänglig makt i kapitalismens Ryssland, 2011.) Suomentanut Maarit Tillman. Jyväskylä: Docendo, 2011. ISBN 978-951-0-38325-4.

Viitteet

↑ ^a ^b Ericson 2011, s. 18–19.
↑ Ericson 2011, s. 33–34.

Kirjallisuutta

Sailas, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä: Jättiläinen tuuliajolla. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-2062-4.
Kuorsalo, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2868-4.