Uruguayn laivasto

Uruguayn merivoimat Armada Nacional del Uruguay
Laivaston vaakuna
Toiminnassa	15. marraskuuta 1817 –
Valtio	Uruguay
Puolustushaarat	merivoimat
Koko	noin 5 700 henkeä
Tukikohta	Rambla 25 de Agosto de 1825, Montevideo
Motto	Llegar, Luchar, Vencer Siempre "Saapuu. Taistelee. Voittaa. Aina."
Vuosipäivät	15. marraskuuta
Komentajat
Nykyinen komentaja	amiraali Jorge Wilson Menéndez[1]
Infobox OK

Uruguayn kansallinen laivasto (esp. Armada Nacional del Uruguay) on Uruguayn asevoimien puolustushaara, joka on kansallisen puolustusministeriön ja laivaston ylipäällikön (esp. Comandante en Jefe de la Armada, COMAR) alaisuudessa.

Espanjan imperiumin loppuaikoina Montevideosta tuli Etelä-Atlantin tärkein laivastotukikohta (esp. Real Apostadero de Marina), jonka alaisuuteen kuuluivat Argentiinan rannikko, Fernando Po ja Falklandinsaaret.^[2]

Uruguayn laivasto sai kuitenkin alkunsa kenraali Artigasin 15. marraskuuta 1817 lähettämästä kirjeestä, jossa hänen joukkonsa valtuutettiin ryöstämään portugalilaisia laivoja kaikkialla, missä ne havaitsivat niitä. Portugalilaiset joukot Brasiliasta olivat hyökänneet Uruguayhin (joka silloin tunnettiin nimellä Banda Oriental) elokuussa 1816.^[3]

Itsenäistymisen jälkeen perustettiin laivasto eversti Pablo Zufriateguin johdolla. Satamakapteenina (esp. Capitán General de Puertos) hän taisteli salakuljetusta vastaan.^[4]

Vaikka joukot jäivät liian pieniksi ollakseen ratkaisevassa asemassa suuressa sodassa, on merkillepantavaa, että Giuseppe Garibaldi otti henkilökohtaisesti pienen laivaston komennon ja valloitti Colonia del Sacramenton, Isla Martín Garcían ja Gualeguaychún. Lippulaivana toimi tänä aikana korvetti Sarandí, joka oli nimetty itsenäisyyssodan tärkeän taistelun mukaan.

Ensimmäiset erityisesti varustetut sota-alukset olivat tykkiveneet General Rivera, General Artigas ja General Suárez. Ensimmäisen rakensi Uruguayssa taideakatemia (esp. Escuela de Artes y Oficios), ja se otettiin käyttöön huhtikuussa 1884; toinen rakennettiin Triestessä, joka kuului tuolloin Itävalta-Unkariin, ja se otettiin käyttöön joulukuussa 1884; viimeinen oli 23 vuotta vanha ranskalainen tykkivene Tactique, joka hankittiin vuonna 1886. General Rivera oli ensimmäinen laivaston alus, joka kulki Magalhãesinsalmen läpi.

Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa presidentti Claudio Williman käytti huomattavia varoja laivaston nykyaikaistamiseen ja katsoi, että Uruguayn "suvereniteetti ja kunnia" vaativat sitä.^[5] Vuosien 1817, 1863 ja 1874 epäonnistuneiden aloitteiden jälkeen Uruguayn merisotakoulu (esp. Escuela Naval) perustettiin lopulta joulukuussa 1907. Uusiin aluksiin kuuluivat tykkivene Dieciocho de Julio (rakennettu Yhdistyneessä kuningaskunnassa vuonna 1889), risteilijä Montevideo (entinen italialainen risteilijä Dogali), kuljetusalus Maldonado (rakennettu Saksassa vuonna 1886 ja nimetty pian uudelleen Barón de Río Brancoksi), höyrylaiva Vanguardia ja kuriiri Oriental. Torpedotykkivene Uruguay rakennettiin tilauksesta Saksassa, ja se otettiin käyttöön elokuussa 1910. Vuonna 1910 hallitus osti myös Cibils-Jacksonin telakan ja nimesi sen uudelleen kansalliseksi telakaksi. Näitä edistysaskeleita sabotoivat 1920-luvulla tehdyt rahoitusleikkaukset, joiden vuoksi laivaston ylläpito oli heikkoa.

Kesäkuussa 1916 hinaaja Instituto de Pesca Nº1, jonka miehistö koostui laivaston sotilaista, johti toista epäonnistunutta yritystä pelastaa Shackletonin retkikunnan miehet Elefanttisaarelta.

Vuonna 1925 perustettiin laivaston ilmailupalvelu (esp. Servicio de Aeronáutica de la Armada), jonka kapteenina toimi kapteeni Atilio Frigerio, ensimmäinen uruguaylainen lentäjä, joka sai sotilaslentäjän arvonimen. Ensimmäiset lentokoneet saapuivat kuitenkin vasta vuonna 1930.

Vuonna 1934 ensimmäisellä laivastolailla (esp. Ley Orgánica de la Armada) perustettiin laivaston tarkastusvirasto (esp. Inspección General de Marina), joka vapautti laivaston suorasta maavoimien alaisuudesta.

Joulukuussa 1939 Río de la Platalla käytiin toisen maailmansodan ensimmäinen suuri meritaistelu, kun saksalainen taskuristeilijä Admiral Graf Spee kohtasi risteilijät HMS Ajax, Achilles ja Exeter ja pakeni sitten Montevideon satamaan La Plata -joen taistelussa. Vaikka Uruguay oli virallisesti puolueeton, sen brittimyönteinen suhtautuminen antoi kuninkaalliselle laivastolle mahdollisuuden toteuttaa erittäin onnistuneen disinformaatiokampanjan, joka päättyi siihen, että saksalaiset romuttivat aluksen.

Vuonna 1940 perustettiin La Paloman laivastotukikohta (esp. Base Naval de la Paloma). Samana vuonna Uruguay otti käyttöön asevelvollisuuden, ja laivasto perusti Zapicán- ja Honor y Patria -pataljoonat osaksi reservilaivastoa. Seuraavana vuonna laivasto perusti merivoimien sotakoulun (esp. Escuela de Guerra Naval) upseerikoulutuksen parantamiseksi.

Vaikka Uruguay liittyi virallisesti liittoutuneiden joukkoihin vasta 15. helmikuuta 1945, se osallistui saattueiden avustamiseen. Tähän liittyi kahden italialaisen ja kahden miehitetyn tanskalaisen rahtialuksen takavarikointi Montevideossa, jotka laivasto miehitti ja nimesi uudelleen Montevideoksi, Maldonadoksi, Rochaksi ja Coloniaksi. Italialainen sukellusvene Enrico Tazzoli upotti Montevideon maaliskuussa 1942,^[6] minkä vuoksi Uruguay takavarikoi saksalaisen Tacoma-rahtialuksen. Elokuussa 1942 Maldonado upposi, kun sen komentaja joutui saksalaisen sukellusvene U-510:n vangiksi.^[7] Näiden tapahtumien jälkeen Uruguay vuokrasi useita veneitään Yhdysvaltain laivastolle ja sai vuonna 1944 sukellusveneiden torjuntaan kykenevän Maldonado-korvetin.

Laivaston ilmailuyksikkö sai Yhdysvalloista kuusi Kingfisher-moottorilentokonetta vuonna 1942 ja perusti Laguna del Saucen lentotukikohdan (esp. Base Aeronaval No.2 de Laguna del Sauce) vuonna 1947.

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alkaessa Rio de Janeirossa allekirjoitettiin Amerikan maiden välinen sopimus keskinäisestä avusta, jossa määrättiin "pallonpuoliskon puolustuksesta" ja edellytettiin, että allekirjoittajavaltiot pyrkivät parantamaan ja koordinoimaan merivoimiaan. Vuosina 1949-1952 laivasto sai kuusitoista TBM Avenger -torpedopommikonetta, kolme SNJ Texan -koulutuskonetta ja kaksitoista F6F Hellcat -hävittäjää. Lisäksi vuonna 1952 laivasto sai hävittäjäsaattueet Uruguay ja Artigas ja vuonna 1953 fregatti Montevideon.

Vuonna 1955 rannikkovartiosto sai kolme moottorivenettä: PS-1, PS-2 ja PS-3. Toukokuussa 1959 PS-2 nousi esiin pelastaessaan Montevideon edustalla sijaitsevalle hiekkasärkälle jumiin jääneen uruguaylaisen Pietrina-rahtialuksen miehistön.^[8]

Vuonna 1957 alkoivat Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan merivoimien yhteiset UNITAS-harjoitukset. Peruskoulutus oli suunnattu merikauppa- ja viestintäyhteyksien suojaamiseen, ja siinä keskityttiin saatto- ja meritorjuntaharjoituksiin. Merivoimien kantaman ja tukikyvyn parantamiseksi hankittiin vuonna 1962 öljyalus Presidente Oribe, kymmenen vuotta myöhemmin toinen öljyalus Presidente Rivera ja vuonna 1978 Juan Antonio Lavalleja.

Vuosina 1960-1962 merivoimien upseerit kiersivät Alférez Cámporalla maapallon.

Vuonna 1965 saatiin kolme S2A Tracker-konetta, vuonna 1966 miinanraivaaja Cte. Pedro Campbell ja Montevideo; vuonna 1969 miinanraivaaja Hurrican; vuonna 1970 miinanraivaaja Rio Negro ja Maldonado. Vuonna 1973 hävittäjä 18 de Julio korvasi Montevideon.

Uruguayn nykyinen merijalkaväki (esp. Cuerpo de Fusileros Navales) perustettiin vuonna 1972.

Vuonna 1978 saatiin päätökseen ROU 20 Capitan Miranda -aluksen kunnostustyöt, jolloin se muutettiin koulutusalukseksi ja purjekouluksi. Valmistuttuaan merisotakoulusta kadetit lähtevät maailmanristeilylle, joka toimii Uruguayn hyvän tahdon kiertomatkana.

Vuonna 1981 rannikkovartiostolle saapui kolme ranskalaista Vigilante-luokan partiovenettä - 15 de Noviembre, 25 de Agosto ja Comodoro Coe - mutta niiden ylläpito osoittautui huomattavasti luvattua kalliimmaksi, ja alukset olivat täysin sopimattomia Rio de la Platan olosuhteisiin. Vuonna 1995 tehdyssä myyntiyrityksessä ei kuitenkaan löytynyt ostajia, joten alukset ovat jääneet aktiiviseen käyttöön.

Vuonna 1988 laivasto hankki uuden aluksen korvaamaan aiemmat öljysäiliöalukset, ja se nimettiin Presidente Riveraksi.

Vuosina 1989-1991 Ranskasta ostettiin kolme Commandant Riviere -luokan fregattia. Ne nimettiin ROU 02 General Artigas, ROU 01 Uruguay ja ROU 03 Montevideo. Myös näillä oli ongelmia erityisesti ylläpidon kanssa, ja General Artigas poistettiin käytöstä. Kahden jäljellä olevan aluksen välillä tehtiin päätös, jonka mukaan Uruguay poistettiin käytöstä ja Montevideo korjattiin ja kunnostettiin.

Kommunismin kukistumisen jälkeen uusi hallitus osti useita entisiä itäsaksalaisia Volksmarine-aluksia. Vuonna 1991 merivoimat sai miinanraivaajat ROU 31 Temerario, ROU 32 Valiente, ROU 33 Fortuna ja ROU 34 Audaz. Ne oli nimetty itsenäisyyskauden merirosvojen mukaan. Vuonna 1991 ostettiin myös Otto von Guericke, joka muutettiin ROU 26 Vanguardiaksi. Valiente upposi varhain 5. elokuuta 2000 törmättyään panamalaiseen rahtilaiva Skyrosiin, kun se oli partioimassa Cabo Polonion edustalla. Yksitoista miehistön jäsentä kuoli tai katosi onnettomuudessa.^[9][10]

Kansallinen laivasto koostuu noin 5700 hengestä, jotka on organisoitu pääasiassa neljään komentokuntaan, joilla kullakin on oma värinsä virallisia tehtäviä varten.

• Laivaston komentokeskuksen alaisuudessa oleva pääesikunta (Cuerpo General eli CG)
• Rannikkoyksikkö (Cuerpo de Prefectura eli CP), joka on rannikkovartioston alaisuudessa
• Laivaston kone- ja sähköinsinöörien joukko-osasto (Cuerpo de Ingenieros de Máquinas y Electricidad eli CIME), joka on laivaston materiaalipäällikön alaisuudessa
• Huolto- ja hallintoyksikkö (Cuerpo de Aprovisionamiento y Administración eli CAA), joka on henkilöstön pääosaston alaisuudessa

Lisäksi on kaksi yleispalvelujoukkoa (Servicios Generales eli SS.GG.).

• Apujoukot (Cuerpo Auxiliar eli CA) ja
• asiantuntijajoukot (Cuerpo Especialista, CE).

ja Laivastoakatemia (Escuela Naval eli ESNAL).

Kansalliseen laivastoon kuuluvat myös Uruguayn merijalkaväki ja kansallinen laivaston ilmailuyksikkö.

Laivasto on jaettu neljään pääosaan:

• Laivastokomento (Comando de la Flota eli COMFLO),
• Rannikkovartiosto (Prefectura Nacional Naval eli PRENA),
• Materiaalitoimisto (Dirección General de Material Naval eli DIMAT) ja
• Henkilöstöosasto (Dirección General de Personal Naval eli DIPER).

Laivastokomento vastaa suurimmasta osasta laivaston varsinaisia aluksia, merijalkaväestä sekä merivoimien lentotukikohdista ja lentokoneista. Rannikkovartiosto hallinnoi Uruguayn vähäistä kauppamerenkulkua ja laivastorekisteriä. Merivoimien materiaaliosasto säilyttää ja korjaa merivoimien kalustoa, hallinnoi laivaston arsenaalia ja johtaa hydrologisia ja meteorologisia tutkimuksia. Henkilöstöosasto huolehtii henkilöstöresursseista ja erityisesti Uruguayn merisotakoulun hallinnosta.

Lisäksi laivaston pääesikunta (Estado Mayor General de la Armada eli ESMAY) avustaa amiraalia hänen hallintotehtävissään. Se valvoo merivoimien tiedustelutoimintaa, strategista ja taktista suunnittelua, logistiikkaa, yhteyksiä ja poliittista edunvalvontaa laivaston puolesta.

Uruguayn alusten etuliite on ROU (República Oriental del Uruguay, "Uruguayn itäinen tasavalta"). Valtion alukset luetellaan aluksen nimen lisäksi numeroituna. Kyseessä on asemanumero, ei tunnistenumero: kun aluksia poistetaan käytöstä ja korvataan, niiden aiemmat numerot otetaan uudelleen käyttöön uudemmissa aluksissa.

Uruguayn laivasto aikoo nykyaikaistaa vanhenevaa laivastoaan hankkimalla uusia aluksia seuraavan vuosikymmenen aikana. Uruguayn laivaston komentaja, amiraali Jorge Wilson allekirjoitti vuonna 2021 hyväksymiskirjeen, joka mahdollistaa kolmen Marine Protector -luokan partioaluksen saamisen Yhdysvaltain rannikkovartiostolta.^[2]

Uruguay on myös aloittanut tarjouskilpailun kahden meripartioaluksen hankkimiseksi noin 100 miljoonalla dollarilla. Nykyinen hallinto maksaa 50 miljoonaa dollaria, ja loput rahoista maksetaan seuraavien kymmenen vuoden aikana, ja ensimmäisen aluksen odotetaan valmistuvan kesäkuussa 2024.^[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uruguayn laivasto Wikimedia Commonsissa