Umberto Eco
| Umberto Eco | |
|---|---|
 | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 5. tammikuuta 1932 Alessandria, Italia |
| Kuollut | 19. helmikuuta 2016 (84 vuotta) Milano |
| Kansalaisuus | italialainen |
| Ammatti | kirjailija, tutkija, filosofi |
| Kirjailija | |
| Salanimi | Dedalus [1] |
| Äidinkieli | Italia |
| Tuotannon kieli | Italia |
 Nimikirjoitus | |
| Palkinnot | |
| usean yliopiston kunniatohtori | |
| Aiheesta muualla | |
| umbertoeco.it | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta | |
| [ Muokkaa Wikidatassa ]  | |
| Infobox OK | |
Umberto Eco (5. tammikuuta 1932 Alessandria, Italia[2] – 19. helmikuuta 2016[3] Milano[4][5]) oli italialainen kirjailija ja Bolognan yliopiston semiotiikan professori.
Henkilökuva
Eco syntyi 5. tammikuuta 1932 Alessandriassa Piemonten maakunnassa Luoteis-Italiassa. Hänen isänsä Giulio oli paikallisen metalliyhtiön kirjanpitäjä. Äiti Giovanna työskenteli sihteerinä samassa yhtiössä. Isoisä luki Umbertolle lapsena Jules Verneä, Marco Poloa ja Charles Darwinia.[2]
Umberto Eco oli semiootikko, keskiajan estetiikan tutkija, joukkotiedotuksen asiantuntija, lingvisti ja filosofi, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Eco oli koko uransa ajan Bolognan yliopiston humanististen tieteiden korkeakoulun johtaja ja semiotiikan professuurin haltija.[6]
Eco väitteli vuonna 1954 filosofian tohtoriksi Torinon yliopistossa.[5] Hänen laurea-tason tutkielmansa käsitteli Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmia (Il problema estetico in San Tommaso, 1956). Akateemisen uransa alkuvaiheessa Eco oli kiinnostunut keskiaikaisesta skolastiikasta (Sviluppo dell'estetiva medievale, 1959). Sen jälkeen hänen kiinnostuksensa kohdistui nykytaiteeseen (Opera aperta, 1962) ja nykyajan populaarikulttuuriin (Apocalittici e integrati, 1964), ja hän nousi heti tunnetuksi kotimaassaan. Tämän jälkeen hänestä tuli semiotiikan uranuurtaja (La struttura assente, 1968; Trattato di semiotica generale, 1975). Hän kehitti teoriaa omaksumisesta (Lector in fabula, 1979) ja nousi 1900-luvun lopun tärkeimpien eurooppalaisten ajattelijoiden joukkoon.[6]
Vuonna 1959 hän aloitti työnsä Bompiani-kustantamon konsulttina. Hän teki kulttuuriohjelmia myös Italian yleisradio RAI:lle, ja tuloksena yhtenä näistä ohjelmista on kuuluisa essee Fenomenologia di Mike Bongiorno (1963). 1960-luku oli myös hänen akateemisen uransa nousukautta. Näinä vuosina hän opetti Milanon ja Firenzen yliopistoissa, kunnes päätyi lopullisesti Bolognaan. Hän osallistui myös italialaisen avantgardistisen ryhmän Gruppo 63:n toimintaan. Ryhmän tarkoituksena oli uudistaa romaanin ilmaisumuotoja, ja siihen tarkoitukseen syntyi teos Opera aperta (1962).
Romaanit
Suomessa Eco tunnetaan lähinnä kaunokirjailijana. Kirjailijanuransa Eco aloitti varsin myöhään, hänen esikoisromaaninsa Il nome della rosa (suom. Ruusun nimi, 1983), ilmestyi vuonna 1980, ja sen ansiosta hän nousi maailmanmaineeseen. Romaanista on tehty myös elokuva. Teos sai osakseen maailmanlaajuisen suosion huolimatta sen vaikeasta ja tiiviistä sisällöstä. Teosta on myyty 16 miljoonaa kappaletta, ja se on käännetty 26 kielelle. Tässä “keskiaikaisessa dekkarissa” Eco tuo kansanomaisesti esiin semiologiset näkemyksensä ja teoriansa kielestä, samat joita hän oli opettanut Torinon yliopistossa.
Econ toinen romaani Il pendolo di Foucault (1988, suom. Foucaultin heiluri, 1990) saavutti edellisen tavoin suuren suosion, joskin perusteet olivat hyvin erilaiset. Econ johdattelemana kirjan lukijat lähtevät etsimään arvoituksellisia tai profeetallisia symboleja. Kirjailijan tarkoituksena onkin saada tämä suppeiden piirien tietämys leviämään laajemmalle yleisölle. Samalla hän myös näyttää, kuinka lukija on vapaa kirjoittajan omista tulkinnoista. Tätä teoriaa Eco kehitteli jatkuvasti vastaanottoa käsittelevissä tieteellisissä teoksissaan, muun muassa I limiti dell'interpretazione (1990). Foucaultin heiluri vie naurettavuuteen saakka ylenmääräisen tulkinnan historian taruista tai sellaisiksi osoittautuneista tapahtumista ja asettaa näin tavallisten populaarijulkaisujen tasolle saman informaation kosmisista voimista, jota jotkut uskovat löytävänsä muun muassa Kheopsin pyramidista.
Econ muita kaunokirjallisia teoksia ovat L'isola del giorno prima (1994, suom. Edellisen päivän saari 1995), Baudolino (2001, suom. Baudolino 2002), La Misteriosa fiamma della regina Loana (2004, suom. Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki 2005) ja Il cimitero di Praga (2010, suom. Prahan kalmisto 2012).
Tiede
"Internet è come un immenso magazzino (di informazioni), ma non può costituire di per sé la «memoria»" -Umberto Eco
"Internet on kuin suunnattoman suuri (tiedon) varasto, mutta se ei voi itsessään muodostaa «sielua*» " Teksti voidaan myös kääntää muotoon: "Internet on kuin suunnattoman suuri informaation myymälä, mutta se ei voi muodostaa itselleen «muistia»".
Eco erottaa tiedon informaatiosta, joka ei aina sisällä tietoa. Muisti tarkoittaa älyllistä muistia, ei mekaanista tai muuta keinotekoista muistia.Kaunokirjallisen tuotantonsa ohella Eco käsitteli tutkijana kirjallisuutta ja sen teoriaa sekä luennoillaan että teoksissaan. Romaanin kirjoittamisen teoriaa hän käsitteli teoksessa Six Walks in the Fictional Woods (1994), kirjallisuuden kääntämistä kirjassa Experiences in Translation (2000) sekä kirjallisuutta yleisemmin teoksessa Sulla letteratura (2002).
Koko uransa ajan Eco kirjoitti ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvia artikkeleita päivälehtiin, kuten La Stampa, La Repubblica, Il Corriere della Sera, II Giorno, Il Manifesto, l'Espresso ja aikakauslehtiin Quindici ja Il Verri. Hänen tarkoituksensa oli saada ajatukset liikkeelle sielläkin, missä yleensä nähdään vain tosiasioita. Nämä lehtikirjoitukset ovat ilmestyneet useina kirjoituskokoelmina. Kantaa ottavista ja kriittisistä kirjoituksista on ilmestynyt omat teoksensa, muun muassa In cosa crede chi non crede? (1996, yhteistyössä Carlo Maria Martinin kanssa, suom. Mihin uskot jos et usko? 2002) ja Cinque scritti morali (1997).
Tutkijana ja kirjailijana arvostettu Eco pysyi kuitenkin koko elämänsä ajan pedagogina, opettajana ja oppilaan johdattelijana. Eco oli aikansa tärkeimpiä ajattelijoita ja kirjoittajia koko maailmankin mittakaavassa. Hän ansioitui erityisesti myös tieteellisten tekstien kansanomaistajana eli popularisoijana.
Suomeksi Econ tieteellisestä työstä on julkaistu kirja Umberto Eco: James Joyce, Teräsmies ja vesinokkaeläin (2005).
Tunnustukset
Lähes kolmekymmentä eri maiden yliopistoa myönsi hänelle kunniatohtorin arvon, kuten Royal College of Art (1987), Pariisin yliopisto, Sorbonne (1989) ja Berliinin Freie Universität (1998). Hänestä julkaistiin teos vuonna 2017 maineikkaassa Library of Living Philosophers -kirjasarjassa.[7]
Teokset
- Pääartikkeli: Luettelo Umberto Econ teoksista
Suomennetut teokset
Kaunokirjallisuus
- Ruusun nimi. (Il nome della rosa, 1980). Suomentanut Aira Buffa. WSOY, 1983.
- Foucaultin heiluri. (Il pendolo di Foucault). Suomentanut Tuula Saarikoski. WSOY, 1990. ISBN 951-0-15984-0. – 2009 ISBN 978-951-0-35987-7
- Edellisen päivän saari. (L'isola del giorno prima). Suomentanut Tuula Saarikoski. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20528-1.
- Baudolino. (Baudolino, 2000). Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27679-0. 2. p.
- Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki 2005. (La misteriosa fiamma della regina Loana, 2004). Suomentanut Helinä Kangas. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30714-9.
- Prahan kalmisto. (Il cimitero di Praga). Suomentanut Helinä Kangas. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-38022-2.
- Numero Zeron tapaus. (Numero Zero, 2015). Suomentanut Helinä Kangas. WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41286-2.
Esseistiikka
- Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Suomentanut Aira Buffa. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12812-0.
- Miten käy? Pakinoita arkipäivän aiheista. Suomentanut Liisa Ryömä. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20171-5.
- Umberto Eco ja Carlo Maria Martini: Mihin uskot jos et usko?. (In cosa crede chi non crede?, 1996). Suomentanut Lea Peuronpuro. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2298-3.
Tietokirjat
Esseistiikan ja tieteellisen tuotannon rajamaille sijoittuvat:
- Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. (Come si fa una tesi di laurea, 1977). Suomentanut Pia Mänttäri. Tampere: Vastapaino, 1989 (3. painos 1995). ISBN 951-9066-29-2.
- (toim.): Kauneuden historia. (Storia della bellezza, 2004). Suomentanut Pekka Tuomisto. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31910-9.
Lähteet
- ↑ Czech National Authority Database
. Tieto on haettu Wikidatasta. - ↑ a b Umberto Econ muistokirjoitus Helsingin Sanomissa 22.2.2016.
- ↑ Umberto Eco on kuollut MTV Uutiset (Web Archive 2018). 20.2.2016. Arkistoitu 21.3.2018. Viitattu 29.12.2021.
- ↑ Umberto Eco stroncato da un tumore al pancreas. Martedì omaggio al Castello Sforzesco Il Messaggero.it. 20.2.2016. Viitattu 7.5.2020.
- ↑ a b Umberto Eco | Biography, Books, The Name of the Rose, & Facts | Britannica www.britannica.com. Viitattu 23.3.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 2, s. 10114–10115, art. Eco, Umberto. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-05125-3.
- ↑ Past and Projected Volumes Library of Living Philosophers. Southern Illinois University Carbondale, cola.siu.edu. Viitattu 5.6.2017.
Kirjallisuutta
- Umberto Eco: James Joyce, Teräsmies ja vesinokkaeläin. Toimittaneet Tarja Knuuttila ja Max Ryynänen. Yliopistopaino, 2005.
Aiheesta muualla
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Umberto Eco.
- Umberto Eco Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Syventävää tietoa Ecosta (italiaksi)
- On The History of Ugliness (Umberto Econ videoluento)
- Teosten arvosteluja
- Mikko Lahtinen: Ecoismia. Niin & näin 2/1996. (pdf)
- Jan Blomstedt: Kuin kettu puhuisi karhun suulla (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin Sanomat 25.9.2002.
- Jari Olavi Hiltunen: Umberto Eco - Hullunkuristen murhenäytelmien kuvaaja. Vetus Et Nova 12.9.2012.
| ||||||||||||||||||||||||||
