Sopimusvapaus

Sopimusvapaus on oikeushenkilön ja oikeustoimikelpoisen luonnollisen henkilön vapaus tehdä erilaisia oikeustoimia. Oikeustoimella henkilön oikeusasema muuttuu tai perustetaan uusia oikeuksia tai velvollisuuksia. Sopimuksen voi tehdä vaikkapa irtaimen tai kiinteän esineen myynnistä, työsuhteesta, avioehdosta tai yritysjärjestelyistä.

Sopimusvapauteen kuuluvat:

1. Oikeus tehdä sopimuksia
2. Vapaus päättää, tehdäänkö sopimus vai ei
3. Vapaus valita sopimuskumppaninsa
4. Vapaus päättää sopimuksen sisällöstä
5. Muotovapaus

Muotovapauden voimassa ollessa kaikenmuotoiset sopimukset ovat päteviä mukaan lukien suulliset sopimukset.

Sopimusvapauteen on rajoituksia. Esimerkiksi monopoliasemassa olevilla yrityksillä on sopimuspakko kaikkien sopimuksen ehdot täyttävien kanssa. Myös syrjintä iän, sukupuolen, ihonvärin tms. mukaan on kielletty. Poikkeuksena muotovapauteen ovat määrämuotoiset sopimukset. Esim. velkakirjoille on kirjallinen määrämuoto. Joihinkin kirjallisiin sopimuksiin, kuten testamenttiin, vaaditaan todistajat.

Jo antiikin roomalainen laintulkitsija Gaius (130-180) käytti sopimusvapauden käsitettä ^[1]. Rooman valtakunnan myöhäisvaiheessa sopimusvapaudesta kuitenkin enenevästi luovuttiin. Vuonna 301 keisari Diocletianus kiinnitti palkat ja hinnat. Lanctantiuksen mukaan määräys täydellisesti epäonnistui. Suomessa ennen 1800-luvun loppua sopimusvapautta rajoitti lain määräyksellä perinteinen isäntävalta. Sopimusvapaus oli länsimaisissa yhteiskunnissa kuten Suomessa 1800-luvun loppupuolella laaja. Nykyisin sitä rajoittavat etenkin 1800-luvun lopulta lähtien säädetyt useat lait kuten kuluttajansuojalaki, verot ja työehtosopimukset. Sopimus ei ole pätevä niiltä osin miltä se rikkoo Suomen lakia vastaan. Tehdystä sopimuksesta voidaan poiketa lain ja tuomioistuimen päätöksellä eli kohtuullistaa sopimusta. Sopimuksen purkamisvapaus on hyvin rajallinen. Nykyisin kuluttajan aseman turvaamiseksi lähes kaikissa maissa on luotu erilaisia kuluttajansuojajärjestelmiä ^[2].

Sopimusvapaus ja taloustiede

Taloustieteessä vallitsee pääsääntöisesti tuki suhteellisen laajalle sopimusvapaudelle ja erimielisyyksiä on vain siitä voidaanko sopimusvapauden osittaisilla rajoituksilla parantaa markkinoiden tehokkuutta entisestään ja erityisesti siitä, mitä asioita pitäisi hoitaa täysin ei-sopimusluonteisin mekanismein.

Klassisen Adam Smithin talousteorian mukaisesti markkinat toimivat periaatteellisesti tehokkaimmin silloin, kun niihin kohdistetaan vähän ulkopuolisia rajoitteita ja niitä ohjailee näkymätön käsi. Smith oli kuitenkin myös sitä mieltä, etteivät täysin rajoittamattomat markkinat aina ratkaise kaikkia ongelmia. Hän katsoi muun muassa sopimusvapauden rajoittamisen korkeimman sallitun lainakoron muodossa allokoivan lainat keinottelijoiden ja tuhlarien sijasta selväjärkisille ^[3].

Karl Marx ja Friedrich Engels kritisoivat Pierre-Joseph Proudhonin näkemystä vapaista tuottajista ja kuluttajista. Marx esitti näkemyksen tuottajasta, että "Tuotantovoimien kehityksen ajankohtainen aste pakottaa hänet tuottamaan sellaisella tai sellaisella tasolla. Kuluttaja ei ole vapaampi kuin tuottaja. Hänen mielipiteensä lepää hänen varojensa ja tarpeidensa varassa. Molemmat määrää sosiaalinen asema, joka taas itse riippuu koko sosiaalisesta organisaatiosta" ^[4]. "Vaan Proudhon ei käytä väärin tätä suhdetta kansantalouden mielessä, hän päinvastoin olettaa todelliseksi sen, mikä on kansantaloustieteilijöillä vain nimellistä ja illusorista, sopimusosapuolten vapaus" ^[5].

Julkisen valinnan teorian mukaan sopimusvapaus estää eturyhmien etuoikeuksia, jotka ovat yleisen edun vastaisia ^[6]. Itävaltalaisen taloustieteen mukaan sopimusvapaus on tehokkaampi kuin keskusjohtoinen suunnitelmatalous: Ludwig von Misesin mukaan vain yksityinen omistaja voi suunnitella taloutta ^[7] ja Friedrich Hayekin mukaan informaatio on hajautunut eikä keskusjohdolla voi olla hyvää informaatiota ja siksi sopimusvapaus johtaa tehokkaampaan talouteen ^[8]. Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijän Murray N. Rothbardin näkemyksen mukaan myös yksityiset luonnolliset monopolit ja kartellit toimivat tehokkaammin, kun niiden sopimusvapautta ei rajoiteta ^[9].

Vapaiden markkinoiden häirintä sopimusvapautta kaventamalla voi klassisen, uusklassisen, itävaltalaisen ja monetarismin talousteorian mukaan heikentää niiden asemaa, joita kavennuksilla pyritään auttamaan. Esimerkiksi vähimmäispalkka ja vuokrasääntely voi aiheuttaa markkinaepätasapainoja kuten työttömyyttä ^[10] ja vuokra-asuntopulaa ^[11]. Näiden teorioiden mukaan myös sellainen sopimusvapauden rajoittaminen, joka lisää myyjän kustannuksia, pääsääntöisesti nostaa hintoja. Monetaristit, itävaltalaiset ja liberaalit uusklassiset taloustieteilijät katsovat työnantajan kustannusten lisäämisen laskevan palkkoja: esimerkiksi Ludwig von Mises ja Thomas DiLorenzo väittävät, että sopimusvapautta loukaten suosittujen ammattiliittojen valta laskee palkkoja ^{[12] [13]}. Terence Kealey pitää epävapautta Rooman valtakunnan tuhon syynä ^[14]. Keynesiläisen talousteorian mukaan työttömyyden merkittävin syy on markkinoiden laskenut kulutuskysyntä eikä työmarkkinoiden mahdolliset sopimusvapauden rajoitukset.

John Maynard Keynes arvosteli voimakkaasti aikansa taloustieteilijöitä, jotka vastustivat kaikkia valtion asettamia maksuja ja rajoituksia sopimusvapauden absoluuttisuuteen perustuen. Hänen mukaansa ainoastaan valtio, joka voi korjata kestämättömäksi päätyneitä tilanteita, voi taata yksilöiden välisten sopimusten integriteetin. Esimerkiksi rajoittamaton koronkiskonta johtaisi pitkien aikojen kuluessa tilanteeseen, jossa osa väestöstä olisi käytännössä orjan asemassa toiseen nähden.

Modernin kansantaloustieteen, erityisesti informaatioepäsymmetrian ja epätäydellisten sopimusten ^[15] teorioiden mukaan myös vapailla, kilpailluilla markkinoilla voi ilmetä työttömyyden kaltaisia markkinahäiriöitä ^[16], mikä taloustieteilijä ja nobelisti Joseph Stiglitzin mukaan kyseenalaistaa perinteisen liberaalin talousteorian näkemyksen työttömyyden ja vuokra-asuntopulan kaltaisten markkinailmiöiden johtumisesta sopimusvapauden rajoittamisesta. Kuluttajalta on väitetty myös puuttuvan informaatio solmia haluamansa kaltaisia sopimuksia, koska kuluttajan ja palvelun tai hyödykkeen tuottajan perusneuvotteluasemat eivät ole tasavertaiset. Kuluttajalla on esimerkiksi yleensä aina vähemmän tietoa käytettävänään tuotteesta kuin sen valmistajalla.

Sopimusvapaus ja poliittinen filosofia

Keskiajalla katolisen kirkon näkemys oli, että on olemassa oikeudenmukainen hinta ja palkka. Siksi hintoja ja palkkoja säänneltiin ^[17]. Korko ja koronkiskonta olivat kiellettyjä.

Sopimusvapaus ilmentää vapaan kansalaisyhteiskunnan jäsenten autonomiaa. Henry James Sumner Maine (1822 - 1888) esitti, että sosiaaliset rakenteet kehittyvät eri ihmisten statukseen perustuvista rooleista kohti sellaisia, jotka perustuvat vapauteen tehdä sopimuksia. Statusjärjestelmässä velvollisuudet ja ihmisten väliset suhteet juontuvat syntyperästä, kun taas sopimuksen peruslähtökohtana on se, että ihmiset ovat vapaita ja tasa-arvoisia.

1800-luvun anarkoindividualistit kuten Josiah Warren, Lysander Spooner, Benjamin Tucker ja Pierre-Joseph Proudhon kannattivat sopimusvapautta. Heidän mielestään anarkismi lakkauttaisi korkoon ja vuokraan sisältyvän riiston vapaan kilpailun kautta ^[18].

Modernin libertaristin Robert Nozickin näkemyksen mukaisesti sopimuksenvapaus on eri yksilöiden itsenäisten omaa etua tavoittelevien päätösten ilmentymä mahdollisimman vähän rajoittavassa valtiossa. Vaikka jokainen sopimus voi näyttää rajoittavan autonomiaa asettamalla velvoitteita, todellisuudessa sopimuksen molemmat osapuolet solmivat vain sellaisia sopimuksia, joista uskovat hyötyvänsä. Libertaarit tyypillisesti pitävät kohtuuteen vetoavaa sopimusvapauden rajoittamista mielivaltaisena ^[19]. Libertaarit katsovat myös syrjinnänvastaisen politiikan väistämättä sisältävän syrjintää ^[20].

Sopimusvapauden rajoitusten tarkoituksena on suojella sopimustilanteessa heikompana pidettyä osapuolta kohtuuttomuudelta. Sosialisti Belfort Baxin mukaan täydellinen sopimuksenvapaus on illuusio, koska kapitalistilla on tuotantovälineiden monopoli ja työläisen vaihtoehto työsopimukselle oli nälkiintyminen tai vaivaistalo. Hänen mukaansa sopimusvapaus näissä oloissa on verrattavissa maantierosvoon, joka antaa uhrinsa valita rahojen tai hengen riiston väliltä ^[21]. George Bernard Shaw ja H. G. Wilshire kirjoittavat teoksessaan Fabian Essays in Socialism: "Naisia työskentelemässä puolialastomina hiilikaivoksissa; nuoria lapsia vetämässä vaunuja koko päivän maanalaisten käytävien tunkkaisessa ilmastossa; lapsia sidottuina kudontakoneeseen viisitoista tuntia puuvillatehtaan kuumennetussa ilmassa, pidettyinä hereillä vain esimiehen piiskalla; tunteja työtä kaikille, nuorille ja vanhoille, rajoitteena vain fyysisen kestävyyden äärimmäiset kyvyt; nopeasti kasvavalle väestölle tarpeellisten saniteettijärjestelyjen täydellinen poissaolo: nämä ja muut nimettömät epäoikeudenmukaisuudet on tallennettu täydellisen laissez fairen ja sopimusvapauden tuloksina toisiaan seuraavien blue-book -raporttien puolueettomille sivuille" ^[22]. Nikolai Buharin kirjoitti teoksessaan Proletariaatin diktatuurin teoria: "Työväenluokan diktatuuri hävittää luokkien muodollisen tasavertaisuuden, mutta samalla se vapauttaa työväenluokan aineellisesta alistamisesta. "Sopimusvapaus" katoaa yhdessä "kauppavapauden" kanssa." ^[23] Esimerkiksi orjasopimuksien sitovuutta vastustavat myös monet libertaarit, jotka muuten kannattavat täydellistä sopimusvapautta, koska heidän mielestään keho ei ole erotettavissa henkilöstä tai orjasopimuksen katsotaan vähentävän vapautta.

1800-luvun lopulla monissa maissa vallitsi klassisen liberalismin vaikutuksesta melko laaja sopimusvapaus. 1800-luvun lopulta alkaen niin sanottu edistyksellinen liike (progressive movement) pyrki monin tavoin kansalaisten, etenkin työntekijöiden ja kuluttajien, aseman vahvistamiseen rajoittamalla vallinneeksi väitetyn laissez faire -kapitalismin "liiallista" sopimusvapautta ja siirtämällä päätöksentekoa poliittiseksi. Liikkeen vaikutuksesta säädettiin muun muassa työsuojelu- ja vähimmäispalkkalakeja, ammattiliittoja ja työehtosopimuksia vahvistavia lakeja, kieltolakeja, elintarvike-, huume- ja lääkelakeja, rautateitä, vuokria ja kauppaa sääteleviä lakeja kuten kilpailulakeja. Liikkeen vaikutus näkyi myös Yhdysvalloissa kieltolain ja tuloveron säätäneinä uusina perustuslain lisäyksinä ja keskuspankin Federal Reserven perustamisena ^{[24] [25]}. Liikkeeseen kuului sosialisteja, konservatiiveja ja sosiaaliliberaaleja.

Lähteet

Aiheesta muualla

• Marko Mononen: Sopimusoikeuden materiaalisuudesta (Arkistoitu – Internet Archive)