Rautasormus

Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten ja Moskovan rauhan jälkeen erityisesti ilmapuolustuksen tarpeita varten. Noin 315 000 suomalaista vaihtoi kultaiset sormuksensa ”rautasormuksiksi”.^[1] Toisin kuin nimi antaa ymmärtää, sormus on valmistettu uushopeasta.^[2]

Kultakeräys

Vuonna 1939 juuri talvisodan kynnyksellä, 20. lokakuuta, julkaistiin Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa kirjoitus, jossa ehdotettiin että suomalaiset kävisivät vaihtamassa kultaiset sormuksensa rautasormuksiin jotta Suomi saisi hankittua sotavarusteita.

»Kultasormukset isänmaalle

Täällä kaukana kotoa tuumin yöllä päivystävänä upseerina isänmaan asiaa ja ehkä alkavia taloudellisia vaikeuksia. Ehdotan, että jokainen Suomen mies ja nainen, jolla on vasemman käden nimettömässään kultasormus vaihtaisi sen teräksiseen sormukseen, jonka saisi vastineeksi. Kultasormuksista saataisiin varmasti kokoon kymmeniä tuhansia maanpuolustukseen.

Reservin vänrikki Jussi Lappi-Seppälä»

Myös suomalaisen kansanperinteen ja suomen murteiden tutkija Astrid Reponen-Juvas toimi ahkerasti rautasormus-kampanjan hyväksi. ^[3]

Keräys viivästyi niin, että se pääsi käyntiin käytännössä vasta talvisodan jälkeen 2. huhtikuuta 1940. Sormuksia saatiin kerätyksi noin 315 000 kappaletta ja sen lisäksi 19 100 muuta kultaesinettä^[1]. Puolustusministeriö saikin kerättyä yhteensä yli 1 750 kiloa kultaa. Sillä kultamäärällä olisi saanut hankittua jopa 30 hävittäjäkonetta.

Lahjoittajat saivat tilalle vastikkeiksi halvat rautasormuksiksi kutsutut, uushopeasta eli alpakasta valmistetut sormukset. Sormuksia valmistettiin kahta tyyppiä eli sileärautasormus ja ns. ilmapuolustussormus, jossa oli Ilmavoimien tunnus. Sormuksia jäi sodan aikana vaihtamatta 30 000.

Rahojen käyttö viivästyi

Keräyksen tulosta ei kuitenkaan ehditty käyttää maanpuolustustarkoituksiin ennen jatkosodan syttymistä. Kullan sulattaminen kansainvälisesti hyväksyttäviksi harkoiksi tuotti ongelmia, samoin kultaesineiden käyttö maksuna sotatarvikkeista.^[4] Hyvistä aikeista huolimatta kulta jäi makaamaan Suomen Pankin holviin. Arkaluontoisesta asiasta vaiettiin sodanaikaisen sensuurin turvin.

Kullan kohtalo oli epäselvä monta vuotta, mutta vuonna 1944 valtioneuvosto ryhtyi venäläismiehityksen pelossa siirtämään kultalastia ulkomaille. Kulta siirrettiinkin Ruotsiin Suomen suurlähetystön kellariin. Kultaa ruvettiin hyödyntämään vasta syksyllä 1945, kun Suomi oli ajautunut valuuttapulaan. Suomen pankki tarjoutui ostamaan kultaerän valtioneuvostolta 140 miljoonalla markalla. Suurimman osan kullasta pankki myi ruotsalaisille ja ilmoitti rahoittavansa saaduilla neljällä miljoonalla kruunulla kansanhuollolle tärkeitä hankintoja, lähinnä viljaostoja.^[4]

Historiallisesti arvokkaimmat kultaesineet myytiin nimellisellä arvolla kansallismuseolle ja maakuntamuseoille.^[4] Ruotsiin myytiin koruista irrotetut aidot jalokivet, puolitoista kiloa. Kaupan hoiti Suomen ystävä, johtaja Nils Palme.^[5]

Koko myyntihankkeesta tiesi vain kolme miestä: Suomen Pankin pääjohtaja Jukka Rangell, aarteen Ruotsiin diplomaattipassin suojissa vienyt hänen apulaisensa Segercranz ja kassaholvista vastannut pankin ylivahtimestari, joka pakkasi aarteen.

Kultakeräystä selviteltiin perusteellisesti 1950-luvulla, mutta sen jälkeen paperit hautautuivat Suomen Pankin holveihin. Ylen radio-ohjelmaa varten 1980-luvulla esiin kaivetut asiakirjat osoittavat, että vaikka kultaa ei käytetty alkuperäisen tavoitteen mukaisesti ilmapuolustukseen, keräyksessä ei ollut kyse huijauksesta. Keräyksen tuotto jäi vain realisoimatta sodasta aiheutuneiden muuttuneiden olosuhteiden takia. Kauppoja ei saatu aikaan, ja tuotto jäi käyttämättä kansan tarkoittamaan kohteeseen.

Lähteet

• Tarina rautasormuksista on tosi (Sotiemme veteraanit -keräyksen sivut: lehdistötiedote 10. huhtikuuta 2006) (Arkistolinkki)

Viitteet

Aiheesta muualla

• Olli Ihamäki, Tarina rautasormuksista, Ylen ohjelma 1987
• Säkylän talvi- ja jatkosotamuseo
• Kaleva.fi