Kenttävartio
Kenttävartio on tukikohta, josta käsin pyritään valvomaan sotatilanteessa hiljaisempia, yleensä erämaan rintamasuuntia varsinkin partioinnin avulla. Suomessa nimitystä on käytetty jo 1700-luvulla, tuolloin tarkoittamassa tievartiota, pientä tukikohtaa, etuvartiota. Itsenäisyyden alkuvuosina kenttävartio tarkoitti rajavartioasemaa.[1]
"Komppaniat pitivät siellä kenttävartioita. Siellä oli yleensä tuollasia joukkueen muodostamia kenttävartioita, jotka vartioivat omaa paikkaansa, mutta sitte tekivät näitä varmistuslatuja ja hiihtelivät niitä ja sillon kun sieltä annettiin joku hälytys, niin sillon jääkärijoukko lähti hoitamaan asiaa." —Ossi Lauste: Partiotoimintaa ja korpisotaa, Oulun veteraanikirja: Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945. Oulu: Oulun kaupunki 2003: 376. |
Jatkosodassa Suomen ja Neuvostoliiton välisestä rintamalinjasta oli pitkä osuus ainoastaan kenttävartioiden valvonnassa. Vartiot joutuivat usein vihollisen hyökkäyksen kohteiksi, mutta niistä käsin tehtiin myös vastahyökkäyksiä. Suomalaisia kenttävartioita oli runsaasti esimerkiksi 14. divisioonan 200 kilometriä pitkällä puolustuslohkolla. Rukajärven lohkoa varmisti 45-50 kenttävartiota.[2] Suomalaista kenttävartiota vastasi neuvostoliittolainen korpitukikohta.[3]
Suomalaiset kenttävartiot toimivat usein myös lähtöpisteinä kaukopartioretkille, jotka suuntautuivat vihollisen alueelle. Kenttävartion miehistö opasti partion tukikohtaa suojaavien miinakenttien läpi ja otti palaavan partion vastaan. [4] Kaukopartion miehet tai vähintään reput voitiin kuljettaa kenttävartioon hevos- tai autokyydillä.[5]
Kenttävartiopuolustusjärjestelmä
Kenttävartioihin perustuva puolustus käsittää seuraavia osia:
- varsinaiset kenttävartiot: miehitykseltään ja varustukseltaan usean tunnin puolustukseen kykeneviä ympärivarustettuja tukikohtia, miesvahvuus 20-50 miestä, tyypillisesti kiväärijoukkue, jota tuki konekivääriryhmä eli yksi konekivääri[6]
- aliupseerivartiot: yhden ryhmän miehittämiä, aliupseerin johtamia, muuten vaikeasti valvottaviin paikkoihin sijoittuvia kenttävartiojärjestelmän pienempiä osia
- etuvartiokomppanian komentopaikka: komppanian miehittämä tukikohta muutaman kilometrin päässä kenttävartioiden takana, jolla on käytössään mm. vastaiskuihin tarvittavat vahvennukset, kuten reservijoukkue, sekä huoltoelimet.[7]
Jatkosodan kenttävartion etumaastossa saattoi olla ei-kenenkään-maata joitakin kilometrejä, reunamilla jopa yli 20 kilometriä.[8]
Lähteet
- Janhila, Jaana (toim.): Sissisotaa kaukopartiossa: osasto Marttinan partiokertomukset 1941-42. Helsinki, Jyväskylä: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-305-7.
- Kankainen, Janne, Rauhala, Panu-Pekka & Similä, Jouni: Oulun veteraanikirja: Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945. Oulu: Oulun kaupunki, 2003. ISBN 951-9234-92-6.
- Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): ”Eero Elfvengren: Erämaasivustojen suojaus, kenttävartiot ja korpitukikohdat”, Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 379-389. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
- Oksanen, Tauno, Partanen, Jukka & Tuunainen, Pasi: ”Kenttävartiojärjestelmä”, Mannerheim Rukajärvellä, s. 29-35. Helsinki: Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7938-4.
- ”Korpisivustojen suojana : kenttävartiopuolustus jatkosodassa (kirj. Pasi Tuunainen)”, Suomen puolustusvoimat 100 vuotta, s. 353-356. Helsinki: Edita, 2018. ISBN 978-951-37-7271-0.
