Jussi Sihvo
Johannes (Jussi) Sihvo (käytti Saksassa peitenimeä Sicher), (14. tammikuuta 1892 Virolahti – 4. elokuuta 1949) oli suomalainen jääkärikenraalimajuri. Sihvo oli Saksassa sotilasoppinsa saanut jääkäri, joka osallistui Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajana jääkärijoukoissa ja heimosotiin Aunuksessa ja Pohjois-Inkerissä. Talvisodassa hän hankki kannuksiaan Ryhmä Sihvon komentajana ja jatkosodassa 10. divisioonan komentajana.[1][2]
Perhetausta
Johannes Sihvon vanhemmat olivat kansakoulunopettaja Antti Adolf Sihvo ja Minna Elisabeth Nyman. Johannes Sihvo oli yksi neljästä Sihvon jääkäriveljeksistä: vanhin veli oli kahdesti puolustusvoimien johdossa ollut jääkärikenraali Aarne Sihvo, toiseksi vanhin Johannes, kolmantena säveltäjä ja jääkärivänrikki Sam Sihvo sekä nuorin jääkärikapteeni Ilmari Sihvo. Johannes Sihvo vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Martta Ryynäsen kanssa.[1][2] Kenraaliluutnantti Aarno Sihvo (1922–1991) oli heidän poikansa, toisesta pojasta Sami Sihvosta (s. 1932) tuli kenraalimajuri.
Opinnot
Sihvo kävi viisi luokkaa Käkisalmen yhteiskoulua ja kirjoitti ylioppilaaksi yksityisoppilaana samasta koulusta vuonna 1923. Myöhemmin hän opiskeli Ateneumin piirustuskoulussa. Hän suoritti hyökkäysvaunukurssin vuonna 1922 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1924–1926 sekä Taistelukoulun orientoivan kurssin vuonna 1930.[1][2]
Jääkärikausi
Sihvo työskenteli merimiehenä ennen kuin liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 2. maaliskuuta 1915 ja hänet sijoitettiin harjoitusjoukon 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin perustetun 27. Jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hänen lisäkseen Jääkäripataljoona 27:ssä palvelivat hänen veljensä Aarne Sihvo, Sam Sihvo ja Ilmari Sihvo.[1][2]
Hänet komennettiin 29. elokuuta 1915 Suomeen missä hän järjesteli värväystoimintaa Etelä-Karjalassa. Takaisin Saksaan komppaniaansa hän palasi 17. tammikuuta 1916. Seuraavalle komennukselle Suomeen hänet komennettiin 23. huhtikuuta 1916 yhdessä jääkäritoveri hilfsgruppenführer Konrad Laaksosen kanssa . Suomessa heidän tehtävänään oli toimia Suomen ja Ruotsin välisellä merietapilla. Miesten tehtävänä oli sulan veden aikana kuljettaa Emden- ja Lola- moottoriveneillä poliittisia pakolaisia ja Saksaan matkalla olleita jääkäriaktivisteja Vaasan saaristosta Uumajaan ja paluumatkalla tuoda Saksasta Suomeen komennukselle tulevia jääkäreitä.[1][2]
Sihvo osallistui loka-marraskuussa 1916 operaatioon, jossa oli tarkoitus miinoittaa Vaasaan johtavat laivaväylät. Hanke kuitenkin epäonnistui kovan merenkäynnin ja talven tulon takia. Sihvo komennettiin joulukuussa vuonna 1916 Ruotsiin Malmön etappiaseman hoitajaksi, mistä hän siirtyi myöhemmin takaisin Merenkurkun Holmön etappiasemalle. Holmön etapilta hänet komennettiin jäiden lähdettyä vuonna 1917 Uumajan-Vaasan etapille. Etapilta hän matkusti 10. lokakuuta 1917 etappiorganisaation omistamalla Merrimac-nimisellä moottoriveneellä Vaasan saaristoon, missä hän loka-marraskuun vaihteessa vuonna 1917 oli vastaanottamassa aselaiva S/S Equityn tuomaa aselastia. Hän osallistui lastin purkamiseen Vesterön saarelle ja aseiden edelleen kuljetukseen mantereelle.[1][2]
Aselastin toimitusurakan jälkeen Sihvo sai tehtäväkseen joulukuussa vuonna 1917 Jääkäripataljoonan johdolta tulleella käskyllä järjestää yhdessä jääkäritoveri gruppenführer Gunnar von Hertzenin kanssa Turun saariston ja Hiidenmaan välisen moottoriveneyhteyden. Reittiä ei kuitenkaan koskaan otettu käyttöön.[1][2]
Suomen sisällissota
Sihvo saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 3. jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin komppanianpäälliköksi 18. maaliskuuta 1918 alkaen saman pataljoonan 3. komppaniaan. Sihvo otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella. Tampereen taistelun jälkeen hänet komennettiin komppanianpäälliköksi 10. huhtikuuta 1918 järjestämään Laatokan puolustusta.[1][2]
Palvelu armeijassa ja heimosodissa
Sihvo määrättiin sisällissodan jälkeen 1. heinäkuuta 1918 päälliköksi Laatokan jalkaväkirykmentti 6:n 4. komppaniaan, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Viipurin rykmentti. Sihvo erosi armeijasta ja liittyi Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan 1. toukokuuta 1919, missä hänet sijoitettiin aluksi päälliköksi 1. rykmentin I pataljoonan 1. komppaniaan, jonka päällikkönä Sihvo otti osaa taisteluihin Alavoistessa, Aunuksen kaupungissa ja Mäkriällä, missä hän haavoittui ensimmäisen kerran ja toisen kerran hän haavoittui hiukan myöhemmin Tuuloksen taistelussa. Retkikunnassa hän toimi myös lyhyen ajan retkikunnan esikunnassa Salmissa, josta hänet siirrettiin 24. kesäkuuta 1919 alkaen 2. rykmentin. I pataljoonan komentajaksi. Pataljoonan komentajana hän otti osaa taisteluihin Säämäjärvellä ja Salmenniskassa.[1][2]
Sotaretkeltä palattuaan Sihvo astui takaisin armeijan palvelukseen 1. lokakuuta 1919 ja hänet sijoitettiin Viipurin rykmentin 12. pataljoonan komentajaksi ja edelleen 1. tammikuuta 1920 alkaen 8. komppanian päälliköksi. Armeijasta hän erosi toistamiseen 14. toukokuuta 1920 vain päästäkseen toteuttamaan sotilaan ammattia ja hän liittyi heimosotaa käyvään Inkeriläisten kansannousuun 1. lokakuuta 1920 Pohjois-Inkerin erikoispataljoonan komentajana. Komentajan hän kerkesi olla vain kansannousun loppuvaiheissa ja hän palasi Inkeristä 31. joulukuuta 1920, jonka jälkeen hän astui takaisin armeijan palvelukseen ja hänet nimitettiin 1. tammikuuta 1921 alkaen Rajavartiolaitoksen Laatokan piirikomendantiksi.[1][2]
Piirikomendantin tehtävästä hän siirtyi 22. heinäkuuta 1921 komppanianpäälliköksi Savon jääkärirykmenttiin 3. konekiväärikomppanian, josta hänet siirrettiin niin ikään päälliköksi 1. syyskuuta 1921 6. komppaniaan ja 1. elokuuta 1923 alkaen 5. komppaniaan ja 31. elokuuta 1924 alkaen 1. konekiväärikomppaniaan. Vielä kerran hänet siirrettiin 29. elokuuta 1925 komppanianpäälliköksi 9. komppaniaan, jonka jälkeen hänet nimitettiin 5. joulukuuta 1925 alkaen 2. pataljoonan (myöhemmin Savon prikaatin II pataljoona ja Käkisalmen jääkäripataljoona) komentajaksi. Sihvo siirrettiin 1. heinäkuuta 1933 Viipurin rykmenttiin rykmentinkomentajan apulaiseksi, josta hän siirtyi 10. tammikuuta 1936 Polkupyöräpataljoona 2:n (myöhemmin Jääkäripataljoona 2) komentajaksi ja 28. helmikuuta 1938 Viipurin suojeluskuntapiirin päälliköksi.[1][2]
Talvi- ja jatkosota
Ennen talvisotaa koolle kutsutuissa ylimääräisissä harjoituksissa Sihvo määrättiin Karjalankannaksen suojajoukkoihin kuuluneen 4. prikaatin komentajaksi. Prikaatin nimi vaihdettiin 28. lokakuuta 1940 Ryhmä Sihvoksi. Edellä mainittujen joukkojen komentajana hän otti osaa taisteluihin Karjalankannaksella.[2]
Välirauhan aikana hän Sihvo toimi 1. divisioonan komentajana, mistä tehtävästä hänet siirrettiin myöhemmin Päijänteen sotilasläänin komentajaksi.[2]
Jatkosodan aattona hänet nimitettiin sodan ajan kokoonpanoonsa 10. divisioonan komentajaksi, missä tehtävässä hän toimi aina 18.6.1944 saakka. Kannaksen suurhyökkäyksen alkaessa Sihvon komentama 10. divisioona joutui perääntymään VT-linjalle huollettavaksi. Tässä yhteydessä hänen 2. divisioonassa palvellut poikansa, luutnantti Jouko Sihvo kaatui taistelussa. Vetäytymisen jälkeen Sihvo komennettiin 18. kesäkuuta 1944 Ylipäällikön käytettäväksi erikoistehtävissä. Sihvo siirrettiin 27. heinäkuuta 1944 kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundin käyttöön Linnoitusten suunnitteluesikuntaan. Sihvo otti osaa jatkosodan taisteluihin Hiitolassa, Kaukolassa, Käkisalmilla. Hänet määrättiin 6. marraskuuta 1944 alkaen lakkautuspalkalle Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin sotilasläänin komentajan toimesta. Sihvo erosi omasta anomuksestaan valtion palveluksesta 27. marraskuuta 1945. Hänet vapautettiin lopullisesti tehtävästään 1. joulukuuta 1944. Johannes Sihvo haudattiin Mikkeliin.[2]
Luottamustoimet
Sihvo toimi Savon jääkärirykmentin kunnianeuvoston varapuheenjohtajana vuonna 1924 ja puheenjohtajana vuonna 1927 sekä 3. divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1934.[1][2]
Julkaisut
- Etappijääkärinä meren hengessä, 1935
- Jääkärivärväys Etelä-Karjalassa, 1937
- Muistelmakirjoituksia Jääkäri-Invaliidissa sekä useissa lehdissä.
Ylennykset ja kunniamerkit 
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|             |
|
Lähteet
- Jernström E: Jääkärit maailmansodassa. Sotateos oy: Helsinki 1933.
- Jaakko Suomalainen, Johannes Sundvall, Emerik Olsoni, Arno Jaatinen toim. Suomen Jääkärit, elämä ja toiminta sanoin ja kuvin osa 1 ja 2, Osakeyhtiö sotakuvia Kuopio 1933.
- Aarne Sihvo, Kolmasti komennettuna, Gummerus Jyväskylä 1918.
- Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng, Soikkeli: Suomen vapaussota I–VI Otava Helsinki 1920–1925.
- Toim. Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio, Suomen vapaussota I–VIII, Gummerus Jyväskylä 1927.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Raunio, Ari; Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 1, Talvisota. Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-911-9.
- Raunio, Ari; Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat, Sodan taisteluja 2, Jatkosota. Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-927-5.
- Luettelo 1.11.1945 lakkautuspalkalla olleista valtion viran ja toimen haltijoista[vanhentunut linkki]
Viitteet
- ↑ a b c d e f g h i j k l Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Jernström 1933: 149.
| ||||||||||||||
